Näytä kirjoitukset
1
Kausi 10 -2011 / Vs: Kausi 10 Ameriikan tahtiin SPOILAANTUMISVAARA!!
« : 17.03.2011 07:00:39 »
TOP 12
Kilpailijat laulavat tällä kertaa syntymävuotensa lauluja.
Naima Adedapo – What’s Love Got To Do With It (1984)
Minusta tuntuu, että minun olisi pidettävä Naimasta, mutta hänen tyylinsä tuntuu vain erikoisuuden tavoittelulta. Naima laulaa taas niin epävireisesti, että jopa minä huomaan sen. Myös Jennifer huomauttaa asiasta.
Paul McDonald – I Guess That’s Why They Call It The Blues (1984)
Paul laulaa Elton Johnia. Tykkään Paulin äänestä, mutta esiintyminen on aina täynnä virnuilua ja outoa koikkelehtemista. Niin tälläkin kertaa. Myös äänen vireessä on ongelmia.
Thia Megia – Colors of the Wind (1995)
Thian ääni on kaunis, mutta lauluvalinnat eivät ole olleet parhaimpia. Tälläkin kertaa hän on valinnut tylsän jollotuksen. Sanojen pitäisi kertoa, mitä maailmassa on parhaillaan menossa (Japani?), mutta en jaksa välittää. Olisiko Thian pitänyt odottaa vielä pari vuotta ennen osallistumista American Idoliin? Ehkä sitten olisi löytynyt oma tyyli.
James Durbin – I’ll Be There For You (1989)
Ennen esitystään James paljastaa Ryanin haastattelussa muodostaneensa bändin yhdessä Stefanon, Paulin ja Caseyn kanssa. Haluaisin olla kuuntelemassa niitä jameja...
Tällä pojalla riittää ääntä vaikka kuinka. Välillä vähän liikaakin. Nyt James ei revittele erityisemmin, ja esitys tuntuu tasapaksulta. Toisaalta niin on ollut kaikilla muillakin tänä iltana.
Haley Reinhart – I’m Your Baby Tonight (1990)
Ennen esitystä Jimmy Iovine korostaa Haleylle työmoraalin merkitystä. Olenko ainoa, jolle tulee mieleen, että Haleyä ei huvittaisi tehdä töitä?
Kyllähän Haley hyvin laulaa, mutta oli taas pitkästyttävä esitys. Oma tyyli on hukassa, mistä tuomaritkin huomauttavat.
Stefano Langone – If You Don’t Know Me By Now (1989)
Stefanon esitykset ovat jääneet mieleen ylitunteellisina ja niin tälläkin kertaa. Keskimääräistä parempaa karaokea, mutta ei tässä mitään omaperäistä ole. En ymmärrä, miksi Stefano on päässyt näin pitkälle. Mielestäni hän on vain tylsä. Randyn mielestä illan paras esitys.
Pia Toscano – Where Do Broken Hearts Go (1988)
Pia on erikoistunut diivajollotuksiin. Nyt on vuorossa nopeatempoisempi laulu, mutta Whitney Houstonin tuotannon parissa jatketaan edelleen. Kaunis tyttö ja kaunis ääni, mutta jokin Piassa jättää kylmäksi. Kiekaisut kuulostavat mielestäni kireiltä.
Scotty McCreery – Can I Trust You With My Heart (1993)
Country on salainen paheeni ja tykkään Scottyn syvästä äänestä. Nyt Scotty ei laula aivan niin matalalta kuin yleensä, mutta tämäkin sopii hänen äänelleen hyvin. Valtavan sympaattinen kaveri ja eräs suosikeistani. Illan lemppariesitys toistaiseksi.
Karen Rodriguez – Love Will Lead You Back (1989)
Jos American Idolissa kilpailtaisiin, kenellä on kauneimmat silmät, Karen olisi suosikkini. Ennen esitystä Karen ja Jimmy kiistelevät, millä kielellä Karenin pitäisi laulaa. Jimmyn mielestä Karenin olisi uskallettava olla oma itsensä ja niinpä Karen laulaa taas osittain englanniksi ja osittain espanjaksi. Ilmeisesti Karenin arvellaan iskevän parhaiten latinoyleisöön. Karen olisi mieluummin laulanut kokonaan englanniksi. Kovin tasapaksua taas kerran.
Casey Abrams – Smells Like Teen Spirit (1991)
Casey on ehdoton suosikkini kilpailussa. Hän on lahjakkain idoliehdokas missään koskaan. Casey laulaa tänään Nirvanaa ja vaikka haluaisin pitää tästä, en vain voi. Jopa Casey tuntuu vajoavan illan karaoke-tasolle. Casey piileskelee sähköbassonsa takana, eikä pääse esiintymään yleisölle samalla tavoin kuin kahtena edellisenä viikkona. Casey vaikuttaa nallekarhumaiselta, mutta kyllä hänessä vihaakin on (tämä viikko & I Put A Spell On You).
Lauren Alaina – I’m The Only One (1994)
Laurenilla on ihana ääni, mutta parhaiten hänestä on jäänyt mieleen herttaisen kupliva personallisuus. Lauluvalinta ei osunut nappiin viime viikolla, mutta tässä oli enemmän yritystä. Tosin melko tasapaksua tämäkin.
Jacob Lusk – Alone (1987)
Jacobilla on komea ääni ja God Bless the Child jäi mieleen Hollywoodista. Tänä iltana tulkinta oli ylitunteellista ja laulu tuntui välillä pinnistetyltä.
Kokonaisuutena ilta oli tasapaksu, eikä yksikään esitys sykähdyttänyt tai jäänyt erityisesti mieleen näin jälkeenpäin mietittynä. Suosikkia on vaikea valita. Toivon vain, että Casey pääsee jatkoon.
Kilpailijat laulavat tällä kertaa syntymävuotensa lauluja.
Naima Adedapo – What’s Love Got To Do With It (1984)
Minusta tuntuu, että minun olisi pidettävä Naimasta, mutta hänen tyylinsä tuntuu vain erikoisuuden tavoittelulta. Naima laulaa taas niin epävireisesti, että jopa minä huomaan sen. Myös Jennifer huomauttaa asiasta.
Paul McDonald – I Guess That’s Why They Call It The Blues (1984)
Paul laulaa Elton Johnia. Tykkään Paulin äänestä, mutta esiintyminen on aina täynnä virnuilua ja outoa koikkelehtemista. Niin tälläkin kertaa. Myös äänen vireessä on ongelmia.
Thia Megia – Colors of the Wind (1995)
Thian ääni on kaunis, mutta lauluvalinnat eivät ole olleet parhaimpia. Tälläkin kertaa hän on valinnut tylsän jollotuksen. Sanojen pitäisi kertoa, mitä maailmassa on parhaillaan menossa (Japani?), mutta en jaksa välittää. Olisiko Thian pitänyt odottaa vielä pari vuotta ennen osallistumista American Idoliin? Ehkä sitten olisi löytynyt oma tyyli.
James Durbin – I’ll Be There For You (1989)
Ennen esitystään James paljastaa Ryanin haastattelussa muodostaneensa bändin yhdessä Stefanon, Paulin ja Caseyn kanssa. Haluaisin olla kuuntelemassa niitä jameja...
Tällä pojalla riittää ääntä vaikka kuinka. Välillä vähän liikaakin. Nyt James ei revittele erityisemmin, ja esitys tuntuu tasapaksulta. Toisaalta niin on ollut kaikilla muillakin tänä iltana.
Haley Reinhart – I’m Your Baby Tonight (1990)
Ennen esitystä Jimmy Iovine korostaa Haleylle työmoraalin merkitystä. Olenko ainoa, jolle tulee mieleen, että Haleyä ei huvittaisi tehdä töitä?
Kyllähän Haley hyvin laulaa, mutta oli taas pitkästyttävä esitys. Oma tyyli on hukassa, mistä tuomaritkin huomauttavat.
Stefano Langone – If You Don’t Know Me By Now (1989)
Stefanon esitykset ovat jääneet mieleen ylitunteellisina ja niin tälläkin kertaa. Keskimääräistä parempaa karaokea, mutta ei tässä mitään omaperäistä ole. En ymmärrä, miksi Stefano on päässyt näin pitkälle. Mielestäni hän on vain tylsä. Randyn mielestä illan paras esitys.
Pia Toscano – Where Do Broken Hearts Go (1988)
Pia on erikoistunut diivajollotuksiin. Nyt on vuorossa nopeatempoisempi laulu, mutta Whitney Houstonin tuotannon parissa jatketaan edelleen. Kaunis tyttö ja kaunis ääni, mutta jokin Piassa jättää kylmäksi. Kiekaisut kuulostavat mielestäni kireiltä.
Scotty McCreery – Can I Trust You With My Heart (1993)
Country on salainen paheeni ja tykkään Scottyn syvästä äänestä. Nyt Scotty ei laula aivan niin matalalta kuin yleensä, mutta tämäkin sopii hänen äänelleen hyvin. Valtavan sympaattinen kaveri ja eräs suosikeistani. Illan lemppariesitys toistaiseksi.
Karen Rodriguez – Love Will Lead You Back (1989)
Jos American Idolissa kilpailtaisiin, kenellä on kauneimmat silmät, Karen olisi suosikkini. Ennen esitystä Karen ja Jimmy kiistelevät, millä kielellä Karenin pitäisi laulaa. Jimmyn mielestä Karenin olisi uskallettava olla oma itsensä ja niinpä Karen laulaa taas osittain englanniksi ja osittain espanjaksi. Ilmeisesti Karenin arvellaan iskevän parhaiten latinoyleisöön. Karen olisi mieluummin laulanut kokonaan englanniksi. Kovin tasapaksua taas kerran.
Casey Abrams – Smells Like Teen Spirit (1991)
Casey on ehdoton suosikkini kilpailussa. Hän on lahjakkain idoliehdokas missään koskaan. Casey laulaa tänään Nirvanaa ja vaikka haluaisin pitää tästä, en vain voi. Jopa Casey tuntuu vajoavan illan karaoke-tasolle. Casey piileskelee sähköbassonsa takana, eikä pääse esiintymään yleisölle samalla tavoin kuin kahtena edellisenä viikkona. Casey vaikuttaa nallekarhumaiselta, mutta kyllä hänessä vihaakin on (tämä viikko & I Put A Spell On You).
Lauren Alaina – I’m The Only One (1994)
Laurenilla on ihana ääni, mutta parhaiten hänestä on jäänyt mieleen herttaisen kupliva personallisuus. Lauluvalinta ei osunut nappiin viime viikolla, mutta tässä oli enemmän yritystä. Tosin melko tasapaksua tämäkin.
Jacob Lusk – Alone (1987)
Jacobilla on komea ääni ja God Bless the Child jäi mieleen Hollywoodista. Tänä iltana tulkinta oli ylitunteellista ja laulu tuntui välillä pinnistetyltä.
Kokonaisuutena ilta oli tasapaksu, eikä yksikään esitys sykähdyttänyt tai jäänyt erityisesti mieleen näin jälkeenpäin mietittynä. Suosikkia on vaikea valita. Toivon vain, että Casey pääsee jatkoon.