Elokuva-arvosteluja

[Thesugarangel92]

Toi oli kyllä aivan äärettömän vaikuttava leffa. Pysäytti todellakin.

[Negativ]

[size=8] The Twilight Saga: Eclipse


   

***+[/size]

(2010)
(Suom. Twilight – Epäilys)


Pääosissa: Robert Pattinson, Kristen Stewart, Taylor Lautner, Xavier Samuel, Jackson Rathbone, Kellan Lutz, Peter Facinelli, Nikki Reed, Elizabeth Reaser, Ashley Greene, Billy Burke, Bryce Dallas Howard
Ohjaaja: David Slade
Käsikirjoittajat: Melissa Rosenberg (käsikirjoitus) &  Stephenie Meyer (romaani)



”It all begins... With a choice.”


Twilight elokuvat ovat olleet menestyksiä jos tutkiskellaan katsojalukuja ja sitä yleistä massahysteriää, mutta mulle ne ovat olleet hienoisia pettymyksiä. Siinä missä ensimmäiselle osalle antoi paljon anteeksi, toinen osa alkoi puuduttaa typeryydellään. Huonoa dialogia ja puupökkelömäisiä näyttelijöitä. Kolmas osa onneksi oli positiivinen yllätys. Sitä voisi melkeinpä sanoa tähän mennessä onnistuneimmaksi osaksi, vaikka silti pidän ensimmäistä osaa arvossa sen tunnelman ja uutuuden viehätyksen vuoksi.

Kolmannessa osassa Seattlessa tapahtuu kummallisia hyökkäyksiä ja katoamisia. Leffa alkaa kohtauksella, jossa nuori mies Riley (Samuel) kävelee pimeällä kadulla ja joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Mies katoaa jälkiä jättämättä, mutta vanhemmat jatkavat sitkeästi etsintöjä.
Bella (Stewart) on juuri valmistumaisillaan high schoolista. Edellisessä osassa Bella ja Edward (Pattinson) päätyivät kompromissiin – Edward suostuisi muuttamaan Bellan vampyyriksi, jos Bella menisi hänen kanssaan naimisiin. Lisäksi Volturit hönkivät niskaan, he eivät voi hyväksyä sitä, että Edward heilastelee ihmistytön kanssa. Samalla Bella joutuu ratkaisujen eteen. Hän tahtoisi edelleen olla Jacobin (Lautner) ystävä, mutta Edward ja Jacob eivät tule toimeen keskenään. Ihmissudet ja vampyyrit kun eivät ole mitään bestiksiä, lisäksi Jacobilla on syvempiä tunteita Bellaa kohtaan. Victoria (Dallas Howard) hakee edelleen kostoa ja niin Bellan henki on jälleen vaarassa. Susien ja vampyyrien on alettava yhteistyöhön jos he haluavat voittaa Bellan henkeä uhkaavan joukkion.


”Isabella Swan, I promise to love you every moment of forever. Would you do me the extraordinary honor of marrying me?"


Leffa on jälleen vain pintaraapaisu kirjasarjan maailmaan, joten edelleen suosittelen kirjoja. Leffat ovat ihan ok-viihdettä kirjojen jälkeen. Kolmatta osaa oli helppo katsoa, koska onnekseni huomasin, että näyttelijät eivät olleet oikeastaan ollenkaan tönkköjä! Liekö syy hieman parantuneen käsikirjoituksen vai kasvaneen kokemuksen. Ainut kohta jossa hieman facepalmasin oli se kun, Jacob suuttui Bellalle. En pitänyt sitä kohtausta uskottavana esityksenä, mutta muuten Lautnerkin oli ihan jees. Edwardin ja Jacobin matchoilu oli sopivan humoristista.
Miinusta valitettavasti annan Bryce Dallas Howardille. Harmitti tosi paljon, että Victorian näyttelijä mentiin korvaamaan. Bryce on kaunis kuin mikä (mielettömän upeat silmät), mutta pahiksena hän oli todella laimea. Ei särmää, ei karismaa. Bryce oli liian kiltin näköinen. Onneksi Xavier Samuel hoiti homman kotiin Rileynä, jota mielellään olisi katsellut enemmänkin. Musiikki oli jälleen ihan mahtavaa, rakastan leffasarjan soundtrackeja. Lopputaistelu meni melko nopeasti ohi, mutta musta se oli viihdyttävä ja ihan hyvin rakennettu. Oli hienoa, että Cullenin perheen pojat Jasper (Rathbone) ja Emmett (Lutz) pääsivät enemmän esille. Juuri tätä kaipasin! Volturit olivat myös parhautta, vaikka vierailu olikin lyhyt. Ei harmittanut leffan jälkeen, että olin maksanut leffalipusta (niin kuin viimeksi ). Angstinen olo jäi siinä mielessä, että Edwardista on tehty niin täydellinen! Hei oikeesti, vähän olisit voinu rajoittaa rouva Meyer!
 






Soundtrackin parhaimmistoa:

The Bravery – Ours

Sia – My Love

Florence + The Machine – Heavy In Your Arms

Band of Horses – Life On Earth

Metric – Eclipse (All Yours) [Official video]

Cee Lo Green - What Part Of Forever

Howard Shore – Compromise/Bella’s Theme

Howard Shore – Wedding Plans

[capri]

^Loistava toi vika repla :> 

[Negativ]

^Heh. :'DD

Hitto mua alko naurattaa mun joulukuinen New Moonin arvostelu, oon vissiin vähän kiehunu. :'DDDDDDDD "2½ tai 3 ja Suomen valtion mittainen miinus".

[Thesugarangel92]

Se on jännä miten sitä näyttelijäntyötäki arvostelee eri lailla sillä perusteella mistä/KENESTÄ tykkää. Koska musta Lautner on ollu huomattavasti parempi ku esim Pattinson, jolla on tasan yks ilme. : D

MUT EN YRITÄ MITÄÄN FIGHTINGII LAUTNER- JA PATTINSON -FANIEN VÄLILLE! koska kyllä Pattinson näytellä osaa, mitä nyt muista leffoista on kattonu. Ja tiiän, että sen "kuuluu" Edwardina olla tollanen, mutta kyllä mä sen Eetvartin vähän erilaiseks aattelin : D siis noin niinku ilmeeltään, en nyt ulkonäöstä puhu, Robhan on oikeen kivannäkönen aina aika ajoin.

Joo, selittäjäkerho kokoontuu :I

[Negativ]

Mä kyllä laskin Pattinsonin puupökkelöiden joukkoon. :> Kuten oon sanonu, ni Twilightit on taannuttanu näytteijöitä, ku kässärit on ollu potaskaa ja dialogi töksähtävää.

Enkä ite ees fanittanu kyseistä herraa ennen Twilightia. En voi sanoo muiden puolesta, mut ite ainakin pyrin objektiivisuuteen. :p En koskaan hauku näyttelijää huonoksi, jos en kyseisestä näyttelijästä pidä. Lautner vaan ei oo vakuuttanu mua missään leffassa.

Tiiän ettei mun tarvii puolustautuu, koska toi ei ollu hyökkäys, mut halusin silti kirjottaa tän viestin.

[Thesugarangel92]

Mä kyllä laskin Pattinsonin puupökkelöiden joukkoon. :> Kuten oon sanonu, ni Twilightit on taannuttanu näytteijöitä, ku kässärit on ollu potaskaa ja dialogi töksähtävää.

Enkä ite ees fanittanu kyseistä herraa ennen Twilightia. En voi sanoo muiden puolesta, mut ite ainakin pyrin objektiivisuuteen. :p En koskaan hauku näyttelijää huonoksi, jos en kyseisestä näyttelijästä pidä. Lautner vaan ei oo vakuuttanu mua missään leffassa.

Tiiän ettei mun tarvii puolustautuu, koska toi ei ollu hyökkäys, mut halusin silti kirjottaa tän viestin.

Hyökkäys on paras puolustus

no ei, mut mä oon muuttunu ihmisenä (olipa filosofista :p), et en enää välitä niin paljon muitten mielipiteistä tällasissa makuasioissa

Ja jääpähän mulle Taylori ja sulle Rob ku ollaan eri puolella. HAH

[Rico]

Kick-Ass (2010)

****+/*****

Toiminta/Draama
traileri
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa:    Aaron Johnson, Christopher Mintz-Plasse, Chloë Grace Moretz, Nicolas Cage, Mark Strong

Muutaman ulkomaalaisen leffan jälkeen oli taas aika palata tuttuun ja turvalliseen Hollywoodiin. Kick-Ass on kuluneen kesän hittielokuva. Brittiläiseen sarjakuvaan perustuva toimintaelokuva helposti samaistuttavasta supersankarista on hyvin sarjakuvamainen myös elokuvana. Dave on tavallinen jenkkiläinen teinipoika jota kukaan ei huomaa. Ainut erityinen asia davessa on hänen intohimo sarjakuviin ja supersankareihin. Eipä aikaakaan kun Daven päähän iskostuu kysymys "miksi kukaan ei ole ryhtynyt supersankariksi?" Dave ryhtyy ajatuksista tekoihin, ja pian meillä on kotikutoinen finninaamainen (no ei sentään, tämä on Hollywood) rikollisuuden vastustaja märkäpuvussa. Valitettavasti supersankarina oleminen on superhankalaa, ja sen Dave saa huomata heti alkuunsa.


Kick Ass'ia on mainostettu komediana ja sarjakuvaparodiana, mutta komedia ei ole mitään Superhero Movie tyylistä, vaan yllättävänkin hienovaraista vihjailua lukuunottamatta täysin absurdia alkuasetelmaa. Elokuva heittää välillä yllättävänkin vakavaksi, eikä tätä mielestäni varsinaiseksi komediaksi voi kutsua vaikka hauskojakin hetkiä on. Monella tapaa elokuvasta tuli hyvällä tapaa mieleen Iron Man, joskin Kick-Assin kieli on hieman syvemmällä poskessa. Elokuvan ehdottomasti parhaita puolia Hit-Girl. HG on selkeä klassikko ja yksi elokuvahistorian päräyttävimmistä hahmoista jo syntyessään. Yksi arvostelun neljästä tähdestä on suoraan Hit-Girlin ansiota.

Matthew Vaughn on ohjannut todella tyylikkään paketin ja Kick Ass on lähes alusta ihan loppuun asti viihdyttävää katsottavaa. Vaughnilla selvästi on silmää näyttää kohtauksessa juuri sitä mitä katsoja haluaa nähdä. Tappelukohtaukset ovat näyttäviä ja maltillisesti ohjattu. Bournemaista käsivarakamerahössötystä ei tarvitse sietää. Graafisesti elokuva on omannäköisensä, ja hieman sarjakuvia tributoivan näköinen. Ainoastaan yksi heikko musiikkivalinta elokuvan loppupuolella rikkoi audiovisuaalisen ilmeen hetkeksi. Kokonaisuudessaan mainio elokuva, ja yksi parhaista tänävuonna näkemistäni.

[Iita]

(500) days of Summer



* * * *½

Valmistusvuosi: 2009
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Zooey Deschanel, Geoffrey Arend, Chloe Moretz
Ohjaus: Marc Webb
Käsikirjoitus: Scott Neustadter & Michael H. Weber
Genre: Komedia, draama, romantiikka

Tom (Joseph Gordon-Levitt) ja Summer (Zooey Deschanel) työskentelevät samassa onnittelukorttifirmassa. Tom rakastuu Summeriin päätä pahkaa, mutta harmillisesti Summerin näkemys rakkaudesta ei osu aivan yhteen Tomin näkemyksen kanssa. Kaikesta huolimatta heidän välilleen syntyy suhde, melko omalaatuinen tosin. Alun kertojaäänen sanoin: "tämä on tarina rakkaudesta, mutta tämä ei ole rakkaustarina."

Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat hyvin korkealla, eikä onneksi tarvinnut pettyä. Koko elokuvan maailma on aivan ihanan pirteä ja (500) days of Summer kestää monta katselukertaa. Gordon-Levitt ja Deschanel tekevät aivan nappi roolisuoritukset tässä elokuvassa. Koko sopan kruunaa aivan loistava soundtrack! Elokuvan pisteitä nostaa jonkin verran myös se, että pystyin samaistumaan Tomiin.

(500) days of Summer on sopiva sekoitus sekä draamaa ja komediaa. Se on hauska, mutta ei liian hauska. Jotkut Tomin ja Summerin tempaukset ovat legendoja jo syntyessään, esim. Ikeassa juoksentelu. Elokuva saa minut itsenikin haluamaan kokeilla näitä hauskoja juttuja.

Tämä elokuva menee heti romanttisten komedioiden listan kärkikolmikkooni! En silti voinut antaa sille viittä tähteä, sillä se ei aiheuttanut tarvittavaa "TOTALLY-WOW" -fiilistä. Lisäksi olin välillä hieman sekaisin siitä mikä päivä on jo mennyt ja mikä päivä on tulossa vielä, kun jokaisen kohtauksen alussa olleet "päivän numerot" eivät menneet numerojärjestyksessä, vaan hyppivät sinne sun tänne.

"Just because she likes the same bizzaro crap you do doesn't mean she's your soul mate."

[Negativ]

[size=8] Brothers


   

****[/size]

(2009)


Pääosissa: Natalie Portman, Tobey Maguire, Jake Gyllenhaal, Sam Shepard, Mare Winningham, Bailee Madison, Taylor Geare, Carey Mulligan
Ohjaaja: Jim Sheridan
Käsikirjoittajat: David Benioff (kasseri), Susanne Bier (motion picture "Brødre") and Anders Thomas Jensen (motion picture "Brødre")


”There are two sides to every family.”



Brothers on viime vuonna valmistunut Hollywood versio tanskalaisesta elokuvasta Brødre. Elokuvassa Tobey Maguiren esittämä kapteeni Sam Cahill lähtee komennon saatuaan Afganistaniin. Kotiin Samia ikävöimään jäävät vaimo Grace (Portman), kaksi tytärtä, juuri vankilasta vapautunut veli Tommy (Gyllenhaal) sekä vanhemmat.
Tommyn vankilasta ulos pääsy aiheuttaa hieman kireää tunnelmaa perheen sisällä. Sam kuitenkin tukee veljeään ja kannustaa tätä pysymään poissa vaikeuksista. Ei ehdi kulua pitkää aikaa, kun armeijan miehet ovat Cahillin perheen ovella. Sam on kuollut taistelussa. Tommy yrittää sopeutua taas yhteiskuntaan, eikä sitä helpoksi tee sotaveteraani isä (Shepard), joka on omissa silmissään nostanut Samin jalustalle.
Yllättäen Grace ja Tommy onnistuvat löytämään yhteisen sävelen ja tukemaan toisiaan vaikeina hetkinä. Kun paljastuukin, että Sam ei olekaan kuollut vaan palaamassa kotiin, ovat uudet jännitteet puskemassa pintaan ja perheen sisällä kuohuu.
Elokuva oli todellakin tunteita herättävä. Varsinkin vanhempaa tytärtä näytellyt Bailee Madison oli surumielisillä kasvoillaan varsinainen tunteiden tulkki. Lasten tuska välittyi erittäin hyvin. Pidin myös valtavan paljon Tobey Maguiresta, joka oli vakuuttava riutuvaa ulkonäköään myöten. Elokuva onnistui olemaan tasaisen hyvä draama, jota voi suositella kaikille.

[Negativ]

[size=8] The Runaways


   
***½[/size]

(2010)


Pääosissa: Kristen Stewart, Dakota Fanning, Michael Shannon, Riley Keogh, Alia Shawkat, Stella Maeve
Ohjaaja: Floria Sigismondi
Käsikirjoittajat: Floria Sigismondi (kässäri) & Cherie Currie (kirja)


"Hello Daddy, hello Mom
I'm your ch ch ch ch ch cherry bomb
Hello world I'm your wild girl
I'm your ch ch ch ch ch cherry bomb.”



The Runaways oli 70-luvulla muodostettu tyttöbändi, jolla oli värikäs, mutta melko lyhyt ura.

Joan Jett (Stewart) haaveilee omasta bändistä, mutta kitaran soitonopettaja täräyttää, että tytöt eivät soita sähkökitaraa. Se ei nuorta sähikäistä estä. Erään klubin edessä Joan tapaa kuuluisan tuottajan Kim Fowleyn (Shannon), jonka hän onnistuu vakuuttamaan taidoistaan. Rumpali löytyy ensimmäisenä ja treenit ovat heti käynnissä, eikä menee kauan kun bändi on kasassa. Ainoastaan laulajan etsiminen on vaikeampaa. Cherie Currie (Fanning) niin ikään bongataan myös klubilta. Aluksi hieman liian heiveröiseltä kuulostava Cherie saa pian asennetta ääneensä ja tyttöbändi on matkalla maineeseen. Erityisen kovaa suosiota se nautti Japanissa. Tytöt ovat vielä kovin nuoria (about 16.vee), eikä homman kasassa pitäminen ole helppoa. Huumeet ja muu rock n’ roll sekoilu astuu heti kuvioihin. Myös varsin värikkään managerin toimia voi pitää kyseenalaisina ja se jos mikä saa aikaan eripuraa tyttöjen välillä. Pääosassa ovat selkeästi nimenomaan Joan Jett ja Cherie Currie, koska he olivat bändin valokeilassa paistattelevat henkilöt. Heidän välinen ystävyytensä ja intonsa olikin ehkä bändin kantavin voima. Vaikka bändi ei ehkä älyttömän menestynyt ollutkaan Jenkeissä, niin kyllä sitä silti voi kutsua merkittäväksi. Olivathan he kuitenkin ensimmäisiä naisrokkibändejä. On hienoa, että Joan Jett ja Cherie Currie ovat olleet elokuvanteossa mukana.




Ensinnäkin rakastuin heti Joan Jettiin ja The Runawaysin musiikkiin. Kuuntelen juuri tälläkin hetkellä The Runawaysia. Muhun iskee tosi kovaa lujaluontoiset naiset, jotka ovat tehneet tietä meille nykypäivän naisille. Unohtakaa Spaissarit, todellista tyttöenergiaa löytyi tästä poppoosta. Naisilla voi joskus olla enemmän munaa kuin 50 miehellä. Elokuva on myös kasvutarina, sillä bändin jäsenet elivät vielä teinivuosiaan. He olivat kokeilunhaluisia ja tekivät virheitä. Ennen kaikkea he uskalsivat myöntää lopulta virheensä. The Runaways on mun uusi innostuksen kohde ja inspiraation lähde. Stewart ja Fanning olivat hyvin luontevia rooleissaan, eikä laulukaan kuulostanut hullummalta. Queens of Noise biisissä heidän äänensä sointuvat hienosti yhteen. Dakotan voi jo sanoa vakiinnuttaneen asemansa Hollywoodissa, sillä tämä rooli on jo askel aikuisempaan suuntaan. Toivon mukaan Stewartia ei pidetä vain Twilight neitokaisena, sillä hänessäkin on melkoista potentiaalia. Mutta suurin suosikkini oli ehdottomasti Revolutionary Roadissa loistanut Michael Shannon.

Rock on! \,,/







Dakota Fanning and Kristen Stewart (from The Runaways) – Cherry Bomb

Dakota Fanning and Kristen Stewart – Queens of Noise




The Real Runaways

The Runaways – Cherry Bomb

The Runaways - I Love Playin' With Fire

[Negativ]

[size=8] Kick-Ass


   

****[/size]

(2010)


Pääosissa: Aaron Johnson, Mark Strong, Christopher Mintz-Plasse, Nicolas Cage, Chloe Moretz, Clark Duke, Evan Peters, Lyndsy Fonseca
Ohjaaja: Matthew Vaughn
Käsikirjoittajat: Jane Goldman (kässäri), Matthew Vaughn (kässäri), Mark Millar (sarjakuvakirja) & John Romita Jr. (sarjakuvakirja) (as John S. Romita Jr.)


”Fuck this shit. I'm getting bazooka.”


Tuntuu hassulta arvostella sama leffa heti Ricon arvion perään (varsinkin ku oma kalpenee sen rinnalla….NUOLESKELUU), mutta satuin nyt kattomaan tämän tänään.


Dave (übercute Johnson) on nörtti (sopivasti nörtti), joka päättää ryhtyä supersankariksi. Ensimmäinen tappelu ei suju odotetulla tavalla ja huhut Daven homoudesta saavat lisää tuulta purjeisiinsa. Dave ei kuitenkaan luovuta ja niinpä hänen altergonsa Kick-Ass kasvaa pian oikeaksi ilmiöksi. Kick-Ass ei ole ainoa sankari. Big Daddy (Cage) ja Hit-Girl (Moretz) nimillä esiintyvät isä ja tytär. Heillä on tosin tietty target, jonka he aikovat eliminoida. Lienee turha hehkuttaa Hit-Girlia, sillä sitä on hehkutettu jo tarpeeksi kaikkialla. Joka tapauksessa kyseessä on todella mieleenpainuva hahmo, joka on totta kai otettu ristiriitaisin tuntein vastaan. Sitä pidetään nerokkaana keksintönä, mutta tiukkapipoisimmat henkilöt mieltävät sen merkkinä länsimaalaisen kulttuurin rappioitumisesta. 

Kick-Ass on mun silmissä todellinen yllättäjä, en osannut kuvitella antavani sille neljää tähteä! Se oli vain niin viihdyttävä paketti. Huumori oli koko ajan sopivalla tasolla, eikä mitään noloja ylilyöntejä mun mielestä tapahtunut. Elokuvassa oli jotenkin niin rento ote koko ajan, että ajankulu unohtui totaalisesti. Näyttelijät olivat hyviä, pidin nousevasta starasta Aaron Johnsonista, samoin Moretzista, johon kiinnitin huomiota (500) Days of Summerissa (vaikka rooli siinä ei ollut kovin suuri). Mutta myös Mark Strong oli loistava pahis. Christopher Mintz-Plassea olenkin kaipaillut valkokankaille. Hän oli älyttömän hauska, vaikka esittikin ehkä taas vähän samaa roolia. Erityisen hauskaa oli nähdä Clark Duke ja Evan Peters sivurooleissa Daven ystävinä. Ei tarvitse olla mikään sarjakuvafani, jotta voisi nauttia tästä elokuvasta. Vaikka elokuva onkin humoristisin ottein tehty, niin voi sieltä rivien välistä lukea hienovaraista kritiikkiä genren leffoja kohtaan.

[Negativ]

[size=8] Hachi: A Dog’s Tale (original title: Hachiko: A Dog’s Story)


   
***½[/size]

(2009)
(Suom. Hachiko - Tarina uskollisuudesta)


Pääosissa: Richard Gere, Joan Allen, Jason Alexander, Sarah Roemer, Cary-Hiroyuki Tagawa, Erick Avari
Ohjaaja: Lasse Hallström
Käsikirjoittajat: Stephen P. Lindsey (kässäri) & Kaneto Shindô (elokuva "Hachiko monogatari")


”A true story of faith, devotion and undying love.”

Hachikō (jap. ハチ公, 10. marraskuuta 1923 – 8. maaliskuuta 1935) oli kuuluisa akita-koira, joka tuli tunnetuksi uskollisuudestaan omistajalleen tämän kuoleman jälkeenkin. Nykyään Shibuyan rautatieaseman edessä on pronssipatsas Hachikōsta paikassa, jossa se istui odottamassa isäntäänsä.

Hachiko on sellainen elokuva, että tiesin jo heti aluksi itkeväni aivan järjettömästi. Elokuva on niin tearjerker kuin vain voi olla. Paikoin niin kliseinen musiikkivalintojaan myöten, mutta pidin siitä silti. Muutenkin draamaleffat, jotka kertovat eläimen ja ihmisen välisestä suhteesta nostavat heti palan mun kurkkuun, koska silloin tulee ajatelleeksi miten tärkeäksi oma lemmikki on muodostunut.

Hachi: A Dog’s Tale on versiointi japanilaisesta elokuvasta. Professori Parker Wilson (Gere) matkustaa töihin päivittäin junalla. Eräänä iltana hän löytää juna-asemalta pörröisen koiranpennun (vai löytääkö pentu professorin). Hän ei pidä siitä ajatuksesta, että pentu joutuisi rankkurille, joten hän vie pennun kotiinsa. Vaimo (Allen) ei ole kovin innoissaan. Utelias pentu ehtii  aiheuttaa mielipahaa vaimolle, mutta perheen tytär Andy (Roemer) rakastuu myös koiraan, ja lopulta Hachi on osa Wilsonien perhettä. Parkerin aamulla lähtiessä töihin Hachi saattaa isäntänsä juna-asemalle ja illalla koira puolestaan on kello viideltä odottamassa isännän paluuta. Koira ihastuttaa kaupunkilaisia ja juna-aseman lähistöllä työskenteleviä ihmisiä.
Vaikka tietää mitä täsmälleen tulee tapahtumaan, niin se ei häiritse tippaakaan. Elokuva on vain yksinkertaisen kaunis. Yllätyin miten ilmeikäs koira oli. Oli myös hauskaa, että joitain kohtauksia oli kuvattu koiran näkökulmasta, silloin maailma oli väriltään mustavalkoinen. Uskoisin elokuvan uppoavan melkein kelle tahansa, mutta erityisesti eläinten ystäville (kuten myös Marley & Me). Jos elokuva ei vetoa millään tasolla tunteisiin, voi katsojan sanoa olevan todella kovettunut ihminen.

[Thesugarangel92]

äww. toi koira näyttää NII söpöltä :') itkisin tossa varmaa iha hulluna

[Negativ]

[size=8] Inception


   
*****[/size]

(2010)


Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Joseph Gordon-Levitt, Ellen Page, Tom Hardy, Ken Watanabe, Dileep Rao, Cillian Murphy, Marion Cotillard, Michael Caine, Tom Berenger
Ohjaaja: Christopher Nolan
Käsikirjoittaja: Christopher Nolan


”You're talking about Dreams?”


Kyseessä on sellainen elokuva, josta on hyvä tietää mahdollisimman vähän ennen kuin sen katsoo, joten siksi arvostelukin on mahdollisimman lyhyt ja varovainen. Mutta ylistävä.

Dom Cobb (DiCaprio) on valtion vihollinen. Hän on varas, joka kykenee hankkimaan tietoja tunkeutumalla ihmisten alitajuntaan heidän nukkuessaan. Uuden haasteen edessä hänen on saatava tiimiinsä uusi arkkitehti. Hänen isänsä suosituksen kautta Dom saa nuoren arkkitehtuuria opiskelevan Ariadnen (Page) mukaan. Ariadnesta tulee lopulta todella tärkeä osa tiimiä, sillä hän ymmärtää millaiset jäljet menneisyys on Domiin jättänyt.
Oikeastaan tämän enempää ei voi kertoa. Voi vaan kannustaa ihmisiä katsomaan elokuvan. Se on t-ä-y-d-e-l-l-i-n-e-n. Rakastin jokaista minuuttia. Lähes kolme tuntia kestävä elokuva ei kyllästyttänyt missään vaiheessa. Se salpasi hengityksen, se itketti, se nauratti, se herätti kysymyksiä. Nolan on ylittänyt itsensä. Elokuva ei missään nimessä ollut vaikeaselkoinen vaan juuri sopivalla tavalla älyllisen haastava. Viimeisen silauksensa elokuva sai Hans Zimmerilta, jonka tunnelmalliset sävellykset ovat uskomattomia. Inceptionin score on parhaimpia mitä olen ikinä kuullut (Mombasa ja Dream Is Collapsing ovat suosikkejani). Näyttelijät olivat kaikki upeita, mutta itse pidin eniten Tom Hardysta ja Joseph Gordon-Levittista. Varsinkin herrojen keskinäinen jännite oli mainio. On hienoa nähdä, miten Josephin ura on viimein kääntynyt ansaittuun nousuun.

[ilppez]

Voin allekirjoittaa täysin kaiken mitä Negsu sanoi aina Tomin ja Josephin keskinäistä jännitettä myöten. (:

Toka kuva xDDDDD

[Negativ]

[size=8] The Expendables


   

****[/size]

(2010)


Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jet Li, Dolph Lundgren, Randy Couture, Eric Roberts, Steve Austin, Terry Crews, David Zayas, Mickey Rourke, Giselle Itié (Arnold Schwarzenegger ja Bruce Willis piipahtavat tässä myös)
Ohjaaja: Sylvester Stallone
Käsikirjoittajat: Dave Callaham (kässäri ja tarina) & Sylvester Stallone (kässäri)




”Choose your weapon.”





No jos Christopher Nolan ylitti itsensä Inceptionissa, niin voisin väittää myös Syltyn tehneen samanmoisen tempun. Kyllä vain, menin into piukassa katsomaan kunnon äijäilyleffaa leffateatteriin.
Elokuva kertoo The Expendables nimisestä palkkasoturiryhmästä, joka suorittaa lähes mitä vaan kunhan hinnasta sovitaan. Johtajana toimii Barney Ross (Stallone, wtf äijä on 64.v?!?), joka ei ole onnistunut saamaan elämäänsä muuta sisältöä. Ryhmän jäseninä ovat ampuma-aseiden asiantuntija Hale Caesar (Crews, jösses mitkä muskelit), entinen erikoisjoukkojen sotilas Lee Christmas (Statham), Yin Yang (Jet Li), joka on taistelulajien taitaja, Toll Road (Couture), jonka kontolla ovat räjähdysaineet sekä tarkka-ampuja Gunnar Jensen (Lundgren), joka on myöskin Barneyn tavoin veteraani. Gunnarilla kuitenkin uhkaa hajota pää vuosien rankkojen kokemusten jälkeen.
Kun Barney ottaa tehtävän, jota kukaan ei suostu vastaanottamaan, on ryhmä ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Heidän tehtävänään on pelastaa Vilenan saarivaltio diktaattorin kynsistä.

The Expendables on yksi parhaimmista toimintarymistelyistä hetkeen. Siinä on pientä nostalgian havinaa, paitsi että toimintakohtaukset ovat paremmin toteutettuja mitä esimerkiksi 70 – ja 80-luvuilla. Tilanteet ovat monesti epäuskottavia, mutta juuri se tekee tällaisista leffoista niin nautittavia. Mitä enemmän päitä lentelee, sen parempi. Huumoripuoli oli ihan jees. Tai no eihän tätä mitenkään voi vakavasti ottaakaan. (8D)


Hajosin kyl pieniks kappaleiks, ku Varsinäkkäri vilahti ruudussa.

[Rico]

The Butterfly Effect (2004)

*****/*****

Draama/Sci-fi/Mysteeri
Eric Bress

(Aston Kutcher, Amy Smart, Logan Lerman, Sarah Widdows, John Patrick Amedori, Irene Gorovaia, Melora Walters, Elden Henson, William Lee Scott)

"It has been said something as small as the flutter of a butterfly's wing can ultimately cause a typhoon halfway around the world."

Evan Treborn on lapsuudessaan traumaattisia asioita kokenut opiskelija. Hänellä on muistoissaan hetkistä ystäviensä kanssa paljon tyhjiä aukkoja, jotka alkavat hiljalleen täyttyä useita vuosia myöhemmin. Evan yrittää kuitenkin jättää menneen taakseen, mutta vierailu kotipaikkakunnalla avaa hänen silmänsä. Koska Evan on pystynyt luomaan arpia, hän uskoo pystyvänsä myös poistamaan niitä samalla koittaen pitää suhteensa yllä lapsuuden ihastukseensa Kayleighiin. Mutta mitä sanotaankaan siitä kun astuu perhosen päälle... Evan ei osaa aavistaakaan millaisia seurauksia hänen teoillaan on hänelle itselleen ja ihmisille hänen lähellään.
Juoni poukkoilee paikasta ja ajasta toiseen, mutta katsojan on yllättävän helppo pysyä perässä ja keskittyä olennaisiin eli hahmoihin.

Evan: I just thought that you should know.
Kayleigh Miller: Know what?
Evan: That you were happy once... with me.

Perhosvaikutus on yllättävän nokkelalla juonella varustettu draama jossa sci-fi on keskeisessä osassa. Yliluonnollisuudet toimivat kuitenkin vain mausteena ja katalyyttinä ja pääosassa on ihmiset. Elokuva paiskaa katsojan naamalle suuria tunteita, traagisia ihmiskohtaloita, elämää suurempaa rakkautta, surullisia ja onnellisia loppuja. Elämän kolikon kaunista ja karua puolta. Elokuva pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kasassa ja vaikka suuri osa ajasta käsitellään rankkoja aiheita, missään vaiheessa ei lipsahdeta melodramatiikan puolelle.

Nothing's all better, okay? Nothing ever gets better!

Elokuva ei ole valtaisan suurella budjetilla tehty, mutta teknisesti elokuva on kivannäköinen. Efektit eivät pomppaa silmille vaan sulautuvat ja tukevat tarinaa. Näyttelijäkaarti onnistuu mainiosti. Varsinkin Amy Smart ja William Lee Scott jäävät elokuvasta mieleen paljon kokeneena sisarusparina. Huonoissa komedioissa yleensä näkemään totuttu Aston Kutcher suoriutuu pääosasta yllättävänkin hyvin enkä voi olla mainitsematta Logan Lermania jolla on pari varsin muistettavaa kohtausta nuorena Evanina.

"True happiness can only be achieved through sacrifice"

[Negativ]

[size=8] The Karate Kid


   
***½[/size]

(2010)

Pääosissa: Jaden Smith, Taraji P. Henderson, Jackie Chan, Wenwen Han
Ohjaaja: Harald Zwart
Käsikirjoittajat: Christopher Murphey (kässäri), Robert Mark Kamen (tarina)



”Jacket on! Jacket off!”





En usein innostu siitä, että vanhoja leffaideoita kierrätetään ja tehdään uusia versioita. Karate Kid kuitenkin yllätti positiivisesti pitkästä aikaa. Aluksi leffan nimeksi suunniteltiin tulevan Kung Fu Kid, sillä leffan taistelulajina on karaten sijasta kung Fu. Ajatus nimestä kuitenkin kaatui tekijänoikeussopimuksiin.


Dren (Smith) elämä muuttuu hetkessä, kun hänen äitinsa (Henderson) saa työkomennuksen Kiinaan, Pekingiin. Dre ei halua edes yrittää oppia kiinaa ja kokee olonsa todella surkeaksi, sillä kommunikointi ei pelaa ja uudessa koulussa hänellä on kiusaajia. Hän onnistuu saamaan heti ensimmäisenä iltana turpiinsa paikallisilta pahiksilta, koska erehtyi puhumaan ihastuttavan Meiyingin (Han) kanssa puistossa. Dre päättää oppia puolustautumaan, mutta kung fun opettelu videolta ei ole kovin yksinkertaista. Yllättäen hän onnistuu saamaan apua masentuneen oloiselta talonmieheltä herra Hanilta (Chan). Nuoren pojan ja keski-ikäisen miehen ystävyys syventyy ja antaa kummallekin uutta energiaa.
Päästoori on samanlainen kuin alkuperäisissä leffoissa. Kiusaajat eivät anna pojalle armoa, joten on tehtävä sopimus, että he jättävät Dren rauhaan ja antavat tämän harjoitella kamppailulajia, sitten he kohtaavat kisassa, jossa mitataan nuorten voimat. Kliseistä? No toki! Viihdyttävää? Kyllä!

Elokuva oli paljon viihdyttävämpi mitä odotin ja pidin enemmän tästä kuin alkuperäisistä tekeleistä.
Erityisen hyvä idea oli viedä tapahtumat Kiinaan, jonka upeat maisemat salpaavat hengen. Juuri nämä maisemat ja Kiinan kulttuuri kasvattavat elokuvan visuaalisuutta. Toiminta oli nopeatempoisempaa ja astetta rajumpaa. Jadenissa on paljon samaa kuin hänen isässään Will Smithissä (niin ulkonäköä kuin eleitäkin myöten). Omasta mielestäni hänessä on valtavasti potentiaalia kehittyä loistavaksi näyttelijäksi. Jackie Chan oli myös mahtava. Mies on mahdottoman sympaattinen. Elokuvan tarinaan oli saatu hyvä tunnelataus. En häpeä myöntää nauttineeni tästä, sillä oikeasti tästä jäi vain hyvä fiilis, vaikka en ehkä olekaan enää ihan kohderyhmää.

[Negativ]

[size=8] Salt


 
***[/size]

(2010)


Pääosissa: Angelina Jolie, Liev Schreiber, Chiwetel Ejiofor, Daniel Olbrychski, August Diehl
Ohjaaja: Phillip Noyce
Käsikirjoittaja: Kurt Wimmer



Evelyn Salt (Jolie) on CIA:n agentti, erittäin taitava ja ansioitunut työssään. Hän on kuitenkin päättänyt vetäytyä kenttätyöstä pois, sillä elämä aviomiehen kanssa on mukavaa. Vaarallinen työ rikkoo avio-onnea. Evelynin uskottavuus joutuu koetukselle, kun eräs loikkari väittää Evelynin olevan kaksoisagentti. Evelyn pelkää miehensä puolesta, joten hän päättää rynnätä heti kotiin, vaikka sääntöjen mukaan hän ei saisi poistua rakennuksesta ollessaan epäilyksenalainen. Alkaa hengästyttävä kilpajuoksu pitkin maata. Perässään Saltilla on hänen hyvä ystävänsä ja kollegansa Ted Winter (Schreiber) sekä agentti Peabody (Ejiofor), joka ei luota Saltiin tippaakaan.
Elokuvaa ei ole yritetty tehdä liian realistisella otteella, vaikka varmasti joku taas narisee jostakin juonikuviosta. Vaikka se överiksi ehkä meneekin loppujen lopuksi, niin elokuvassa on silti hyvin vakava sävy, eikä sitä ole vedetty komedialliseen suuntaan ollenkaan. Juoni onnistui yllättymään pariin otteeseen ja stuntit olivat monessa kohtaa hienoja. Pointsit Angielle joka on tehnyt lähestulkoon kaikki stunttinsa itse. En silti tiedä oliko tämä kovinkaan persoonallinen tapaus. Jaksoi kyllä katsoa, mutta sekin oli Jolien ja Schreiberin ansiota. Alunperin pääosaan kaavailtiin Tom Cruisea, mutta hahmo muokattiin naiseksi Cruisen siirryttyä toiseen projektiin.

Ihan ookoo toimintaleffa.

[Negativ]

[size=8] Date Night


   
***[/size]

(2010)


Pääosissa: Tina Fey, Steve Carrell, Taraji P. Henderson, Mark Wahlberg, Jimmi Simpson, Common, Mila Kunis, James Franco, Leighton Meester
Ohjaaja: Shawn Levy
Käsikirjoittaja: Josh Klausner



” Hit The Town.”


Claire (Fey) ja Phil Foster (Carrell) ovat keski-ikäisiä, kaavoihinsa kangistuneita, kahden lapsen vanhempia. Heidän elämänsä pyörii lasten kasvatuksen ja työn ympärillä. Pitääkseen suhdettaan voimissa he ovat pyhittäneet yhden illan viikosta treffi-illaksi, jolloin he menevät kahdestaan ravintolaan syömään. Kun tuttavapariskunta on eroamassa, tajuavat sekä Claire että Phil etteivät pelkät treffit riitä mihinkään. Varsinkin kun nekin menevät aina saman kaavan mukaan, samassa ravintolassa.
Phil päättää, että nyt saa riittää. On lähdettävä tutulta ja turvalliselta lähiseudulta kaupunkiin syömään, uuteen suosittuun ravintolaan, jonne on vaikea saada pöytää. Kuinka ollakaan, pöytää ei todellakaan heru, ellei jaksa jonottaa mahdollisia perutuksia. Pariskunta kuitenkin repäisee ja ottaa toisen parin varauksen ja kiilaavat eteen. Ilta New Yorkilaisessa ravintolassa kääntyy kuitenkin epätoivottuun suuntaan, kun Fosterit sekoitetaan toiseen pariskuntaan ja he ovat keskellä rikosvyyhtiä. Kannoilla ovat gangsterit ja poliisit. Mukaan soppaan vedetään myös Clairen varakas asiakas (Wahlberg).
Elokuva oli ihan hauska, mutta toisaalta vähän tylsäkin. Hyvin pitkälti mennään hyvien näyttelijöiden varassa. Wahlbergin, Francon ja Kunisin pienet roolit olivat hupaisia. Nauratti silti edes vähän, joten ei tämä huono ollut. Sinänsä olisin toivonut, että Carell ja Fey olisivat esiintyneet yhdessä hieman paremmassa komediassa, kun hyviä koomikoita ovat kumpikin. Tavallaan tulee sellainen olo, että heidän panoksensa menivät hukkaan vähän tällaisessa tusinatavaramaisessa elokuvassa.

[Negativ]

[size=8] Leap Year


  
***+[/size]

(2010)


Pääosissa: Amy Adams, Mathew Goode, Adam Scott
Ohjaaja: Anand Tucker
Käsikirjoittajat: Deborah Kaplan & Harry Elfont




”I don't want not to make plans with you. I want to make plans with you.”

Anna (Adams) on hankkimassa uutta asuntoa poikaystävänsä Jeremyn (Scott) kanssa. He ovat seurustelleet 4 vuotta ja Anna on hienovaraisesti yrittänyt vihjailla, että ehkä olisi aika kihlautua. Ennen Jeremyn lähtöä Dubliniin (työmatka), pari illastaa yhdessä. Jeremylla on Annalle lahja, mutta lahja ei ole ihan sellainen, mitä Anna odotti. Niinpä Anna päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähteä Jeremyn perään, sillä vanhan romanttisen perinteen mukaan karkausvuonna nainen voi kosia miestä.  
Matka ei suju ongelmatta. Myrsky sekoittaa suunnitelmat ja pian Anna huomaa olevansa jossain pikkukylässä, josta ei mene edes busseja Dubliniin. Pienten kommelluksien jälkeen Declan (Goode) suostuu ajamaan Annan hänen määränpäähänsä. Matka ei tietystikään suju helposti.
Leap Year on elokuva, josta on helppo pitää. Se on romanttinen komedia, mutta ei kuitenkaan yltiöromanttinen. Elokuvan viehättävyys on todellakin kahdessa pääosaesittäjässä, Adamsissa ja Goodessa, siksi tuli plussa arvosanan perään.

[Negativ]

[size=8] The Men Who Stare At Goats


   
**½[/size]

(2009)
(Suom. Vuohia tuijottavat miehet)


Pääosissa: George Clooney, Evan McGregor, Jeff Bridges, Kevin Spacey, Stephen Lang
Ohjaaja: Grant Heslov
Käsikirjoittajat: Peter Straughan (kässäri) & Jon Ronson (kirja)




Katse voi jossain tapauksissa tappaa...



” No goats. No glory.”

The Men Who Stare At Goats on satiirinen komedia, joka (uskomatonta kyllä) perustuu tositapahtumiin. Bob Wilton (McGregor) on toimittaja, joka lähtee Lähi-Itään tutkimaan jenkkiarmeijan sodankäyntitekniikoita. Tekniikoita, joista osa paljastuu varsin oudoiksi. Bob ei ole uskoa korviaan, kun hän tapaa Lyn Cassadyn (Clooney). Lyn väittää olevansa entinen USAn armeijan ”New Earth Army” osaston sotilas. Tämä armeijan osasto keskittyi paranormaaleihin kykyihin ja niiden valjastamiseen sodankäyntiin. Osaston komentajana toimi omalaatuinen Bill Django (Bridges).
Elokuva tosissaan perustuu Ronsonin ja John Sergeantin tutkimustyöhön Yhdysvaltain armeijan toimista yrittää ottaa sodankäyntiin mukaan psyykkistä energiaa. Odotin elokuvalta paljon, mutta sain siltä lopulta aika vähän. En tiedä oliko keskittymisenikään paras mahdollinen, kyllästyin melko nopeasti. Leffa oli kyllä humoristinen ja paikoin viihdyttävä. Tapahtumat etenivät kauhean nopeasti, enkä oikein saanut henkilöistä kiinni. Mitä elokuva lopulta halusi sanoa, en tiedä sitäkään. Jokainen katsoja päättäkööt itse. Ehkä joskus jos katson tämän toistamiseen, saan enemmän.

[Negativ]

[size=8] Nowhere Boy


   
***½[/size]

(2009)


Pääosissa: Aaron Johnson, Kristin Scott Thomas, David Threlfall, Anne-Marie Duff, Sam Wilmott, Thomas Sangster, Josh Bolt
Ohjaaja: Sam Taylor-Wood
Käsikirjoittajat: Julia Baird (muistelmat) & Matt Greenhalgh (kässäri)



”A chronicle of John Lennon's childhood.”

John Lennonista on eittämättä kirjoitettu paljon, mutta itse en juuri ole häneen elämäänsä perehtynyt, vaikka mielenkiintoisesta julkisuudenhenkilöstä kyse onkin. Nowhere Boy keskittyy nuoruusvuosiin ja bändin perustamisen vaiheisiin. Toisaalta bändin muodostuminen jää ikään kuin sivujuoneksi tässä elokuvassa, sillä enemmän tilaa on annettu Johnin perhesuhteiden tutkailemisiin. John kasvoi 5.vuotiaasta lähtien tätinsä Mimin (Scott Thomas) luona, koska äiti Julia (Duff) ei ollut kykeneväinen pitämään huolta lapsestaan. John pääsi tutustumaan biologiseen äitiinsä vasta teini-ikäisenä. Se tuo mukanaan paljon hyviä asioita, mutta myös huonoja. John tuntuu olevan Mimin ja Julian välissä, kummatkin kilpailevat pojan huomiosta ja rakkaudesta.
Ohjaus on sinänsä uskalias, sillä tällaista tarinaa ei Lennonista ole ennen filmattu. Mielestäni turhilta kliseiltä on vältytty ja elokuva on mukavan persoonallinen. Ei tarvitse olla Beatles tietäjä tai edes fani, jotta voisi pitää elokuvasta. Aaron Johnson (hoooooooooooooooooot) on tehnyt pikkuhiljaa nousua Hollywoodissa (Kick-Ass). Oli hieno nähdä hänet herkässä roolissa. Hyvät roolisuoritukset tulevat myös Kristin Scott Thomasilta ja Anne-Marie Duffilta.

[Rico]

Buried (2010)

*****/*****

Draama/Mysteeri
Traileri

O: Rodrigo Cortés
Pääosassa Ryan Reynolds

Buried on espanjalainen jännityselokuva, jonka mielenkiintoinen ja tavallisuudesta poikkeava konsepti ja toteutus nostaa sen välittömästi klassikoiden joukkoon. Elokuvasta itsestään ei kannata tietää juuri mitään ennen katsomista, joten jätän juonenkuvauksen minimiin. Paul Conroy (jälleen napakymppiin osuva Ryan Reynolds) on Irakissa työskentelevä siviilikuljettaja, joka on joutunut vastarintaliikkeen hyökkäyksen uhriksi. Elokuva alkaa kun Conroy löytää itsensä haudattuna elävältä pieneen puiseen arkkuun. Koomisista rooleista tutuksi tullut Ryan Reynolds osoitti jo Smokin' Acesissa omaavansa myös draamanäyttelyn lahjoja ja tässä ahdistavassa klaustrofobiajännärissä hän vetää pääosan juuri asiaankuuluvalla tavalla.

Elokuvan tekninen toteutus on suhteellisen pienestä budjetista huolimatta onnistunut ja yksi persoonallisimpia ohjaustöitä mitä olen hetkeen nähnyt. Buried on yksi 2000-luvun luovimmista ja rajojarikkovimmista elokuvista ja juuri sellaista mitä elokuvalta kulttuuriteoksena voi odottaa. Leffan poliittinen sanoma on havaittavissa, mutta sitä ei paiskata katsojan naamalle vaan Buried toimii lähinnä ajatuksien herättäjänä. Buriedista on hankala äkkiseltään keksiä huonoja puolia, mutta jos jotain pitäisi sanoa niin musiikki olisi saanut olla ehkä hivenen minimalistisempaa.