Elokuva-arvosteluja

[Jennu]

The Butterfly Effect (2004)


The Butterfly Effect (Perhosvaikutus) kertoo Evanista (Ashton Kutcher), joka kärsi nuorena muistikatkoksista. Hän joutui erilaisiin tutkimuksiin ja lääkärin suosituksena hän ryhtyi kirjoittamaan päiväkirjoja. Nyt, yliopistoikäisenä Evan luulee muistikatkosten olevan ohi ja nuoruuden vaikeudet olevan historiaa, mutta todella vaikeudet ovat vasta alkamassa, kun traagisen tapahtuman johdosta Evan alkaa päiväkirjojen avulla muuttamaan menneisyyttä, joka vaikuttaa myös joka kerta ratkaisevasti tulevaisuuteen. Kysymys kuuluukin, pystyykö Evan muuttamaan menneisyyttä niin, että hänen oma sekä rakkaittensa tulevaisuus on hyvä.
Perhosvaikutus on aika jännä leffa. Se on todella hyvä, kun ottaa huomioon miten kokemattomia ohjaajat, käsikirjoittajat ja jotkut näyttelijät ovat. Siinä on sopivassa määrin draamaa, trilleriä ja scifiä. Mikään genre ei leffassa korostu joten siksi tämä sopiikin yleisesti ottaen kaikille. Elokuvassa tapahtuu paljon ja yhtäkkiä, silti sen olematta sekava. Tätä on kyllä sekavaksi haukuttukin, mutta minä pysyin ainakin hyvin kärryillä koko elokuvan ajan. Perhosvaikutus on myös siinä mielessä koukuttava, koska joka kerta kun Evan matkustaa menneisyyten, ei voi olla kiinnostumatta mikä on nyt muuttunut tulevaisuudessa.
Ashton Kutcher tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen Evanina. Kun ekaa kertaa tämän katsoin, oikein yllätyin, miten Ashton Kutcher ei ole ollenkaan Kutchermainen. Kutcherin lisäksi elokuvassa nähdään Amy Smart, joka näyttelee Evanin lapsuudenystävää ja ihastusta Kayleighia. Hänkin onnistuu hyvin roolissaan. Elokuvassa on paljon sivurooleja ja varsinkin lapsinäyttelijät ovat suuressa osassa, ja kaikki onnistuvat mainiosti.
Elokuvan lopusta, tai itseasiassa lopuista, on puhuttu paljon. Elokuvallehan on siis tehty kolme loppua: iloinen, surullinen, ja joku siltä väliltä. Viimeinen, joka taitaa olla se tavanomaisin, on minusta paras, sillä se jätetään sopivan avoimeksi. Surullinen loppu on myös ihan hyvä, mutta iloinen loppu pilaa mielestäni koko leffan idean olemalla ihan liian kliseinen. Vaihoehtoiset loput näkee ainakin youtubesta ja tietysti dvd:ltä.
Perhosvaikutus on kokonaisuudessaan viihdyttävä eikä heti unohtuva elokuvaelämys. Kannattaa katsoa.

****

[Negativ]

[size=8] Bandits



*** [/size]

(2001)

Pääosissa: Bruce Willis, Billy Bob Thornton, Cate Blanchett, Troy Garity.
Ohjaaja: Barry Levinson
Käsikirjoittaja: Harley Peyton

"Terry: You're insane!
Kate: I'm unhappy! It's not the same thing. "

Joe (Willis) ja Terry (Thonton) ovat ystävystyneet vankilassa, vaikka heti ei sitä uskoisikaan. Kaksikko on niin erilainen, Joe on impulsiivinen ja itsevarma, Terry puolestaan kärsii erilaisista fobioista ja neurooseista.
Hyvän tilaisuuden huomatessaan Joe päättää ottaa hatkat vankilasta, Terry tietysti hyppää mukaan vaikka epäileekin asian järkevyyttä. Hetken mielijohteesta Joe vetää Terryn mukanaan suunnittelemattomaan pankkiryöstöön ja näin heidän matkansa jatkuu pankkeja ryöstellen.
Sattuman siivittämä Terry kohtaa mieheensä pettyneen, hieman sekaisin oleva Kate Wheelerin (Blanchett). Nainen tarttuu miehiin takiaisen lailla ja aiheuttaa kitkaa kaverusten välillä.

Elokuva onnistui olemaan ihan hauska pläjäys siitä miten erilaiset ihmiset voivat täydentää toisiaan. Terryn suunnitelman avulla elämä tuntuu sujuvan ihan hyvin ja yhdessä he matkaavat kohti yhteistä unelmaansa. Loppu puolella ehti iskeä pieni kyllästyminen, mutta pienet näppärät ratkaisut saivat elokuvan toimimaan. Näyttelijät onnistuivat hyvin, etenkin hieman luulosairasta Terryä esittänyt Billy Bob Thornton. Kolmikon kemiat pelasivat moitteettomasti tarjoten muutamat naurunpyrskähdykset.  Elokuva sinänsä ei tarjoa mitään uutta ja kekseliästä,  mutta sen seurassa jaksoi kuitenkin viettää pari tuntia.



( Huh huh, kylläpä Cate oli hot punaisine hiuksineen. Tuo väri sopii älyttömän hyvin. :O <3 )

[capri]

Romeo + Juliet (1996)

William Shakespearen Romeo ja Julia (William Shakespeare's Romeo & Juliet)

****+

Tästä Baz Luhrmannin ohjaamasta elokuvasta tulee väistämättä paikoittain mieleen hänen ohjaamansa elokuva Moulin Rouge, vaikka genreltään onkin kyseessä kaksi täysin eri elokuvaa. Tämä on myös tehty näistä kahdesta ennemmin. Toki sivuhahmoa, Tybalttia, esittävä John Leguizamo on molemmissa elokuvissa, mutta ennen kaikkea samankaltaisuutta on ohjauksen tyylissä. Kuvaus on hurjaa, vauhdikasta ja värit loistokkaita. Myös musiikki on vallan mainiota. 90-luvun lopulla tehtiin paljon Shakespeare filmatisointeja, ja tämä on ehdottomasti niistä kaikkein modernein. Elokuva noudattaa kyllä uskollisesti näytelmän juonta, jopa kohtauksissa näyttelijät puhuvat paikoittain Williamin aikaista kieltä (sormukseenkin on kaiverrettu I love thee), mutta muuten tapahtumat eivät ole Elisabethin aikaisessa maailmassa vaan todella nykyaikaisessa Veronassa. Elokuva alkaa hyvin nopeilla leikkauksilla, mutta tasoittuu sitten tragedialle sopivaksi draamaksi. Nuoret näyttelijät Leonardo DiCaprio (Romeo) ja Claire Danes (Juliet) ovat molemmat erittäin hyviä ja miellyttäviä katsella. Heidän kemiansa pelasi niin hyvin yksiin, että elokuvalle olisi melkein toivonut onnellisempaa loppua. Mielestäni tämä oli ehdottomasti hyvä elokuva - kaksi tuntia vierähti nopeasti.

[Jennu]

Supernatural - 1. tuotantokausi (2005-2006)


Supernatural on amerikkalainen kauhusarja veljeksistä, Dean (Jensen Ackles) ja Sam Winchesteristä (Jared Padalecki) jotka lähtevät etsimään isäänsä Johnia (Jeffrey Dean Morgan). Siinä samalla pitäisi myös kirota örinäheviin muita ihmisiä piinaavia demoneja ja tappaa muita yliluonnollisia otuksia. On kuitenkin yksi demoni, jonka niin Dean, Sam ja John haluavat saada pois päiviltään: keltasilmäinen demoni, joka tappoi Deanin ja Samin äidin sekä Samin tyttöystävän.
On Buffy Vampyyrintappajaa, Smallvilleä, yms muita yliluonnollisia höpötyksiä ja ehkä ihan hyviäkin, mutta mikään niistä ei yllä niin lähellekään Supernaturalia. Supernatural on pelottavampi, hauskempi ja viihdyttämpi. Ja todella koukuttava. Jos pidät tyhmänä sarjaa, jossa kaksi veljestä jahtavaat suolalla ladatuilla kivääreillä demoneja, niin unohda harhaluulot. Supernatural on nimittäin loistava sarja. Joka jaksossa on toimintaa ja dialogi Deanin ja Samin on todella huvittavaa. Ackles ja Padalecki vähintäänkin tekevät Supernaturalista katsomisen arvoisen. Supernatural on myös visuaalisesti näyttävä sarja, sillä erikoistehosteet on huippuluokkaa ja tietokoneella tehdyt demonit oikeasti pelottavamman näköisiä kuin voisi kuvitellakaan. Jaksoja ensimmäisellä kaudella on 22 ja paras niistä on ehdottomasti Bloody Mary, tunnetusta urbaanilegendasta on tehty upea ja aika karmivakin jakso. Muista jaksoista tahtoisin nostaa esille Hell Housen, joka on todella hauska jakso. Heikkoja jaksoja ei kaudelta löydy oikeastaan kuin yksi, Route 666. Heikkouksia koko tuotantokaudesta on muutenkin aika vähän. Jaksot ovat kyllä välillä aika ennalta-arvattavia ja menevät melkein aina saman kaavan mukaan, jotka vähentävät hieman sarjan pisteitä, vaikka se ei vähennä sarjan koukuttavuutta, sillä taustalla kulkee kuitenkin se koko ensimmäisen ja toisen tuotantokauden alkuun kestävä "kunnollinen" juoni. Joten siis kaikki (kauhu)sarjoista pitävät, tsekatkaapa Supernatural, saatatte yllättyä.

Sam: "What Dad "wants" doesn't matter!"
Dean: "You see that? That attitude there? That's why I always got the extra cookie."

****+

[Negativ]

[size=8] Cat People



**½[/size]
(1942)

Pääosissa: Simone Simon, Kent Smith, Tom Conway, Jane Randolph.
Ohjaaja: Jacques Tourneur
Käsikirjoittaja: DeWitt Bodeen


“She knew strange, fierce pleasures that no other woman could ever feel!”

Vuonna 1942 valmistunut, alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kertoo arvoituksellisesta serbialaisesta muotisuunnittelijasta Irenasta (Simon). Hän nauttii eläintarhan kissaeläimistä ja on piirtämässä pantteria kun tutustuu Oliveriin (Smith). Heidän välilleen kehittyy nopeasti suhde, mutta Irenan menneisyys ei jätä häntä rauhaan, hän uskoo olevansa serbialaisen kirouksen alaisena. Erityisesti epäilystä herättää se, etteivät eläimet tunnu pitävän hänestä vaikka Irena niitä rakastaakin. Hänelle haetaan apua psykologinkin kautta.
     Elokuva on tosiaan vain tunnin ja viidentoista minuutin mittainen. Se lähtee käyntiin melko hitaasti ja viimeisten hetkien lähestyessä odotin todella dramaattista ja jännittävää loppua. Valitettavasti tunnelma jäi uupumaan lähes kokonaan jättäen katsojan kylmäksi ja pettyneeksi. Elokuvassa on hienoista vanhan ajan hohtoa, näyttelijät ovat upeita. Juonessa on paljon hyvää, se miten elokuva saatettiin loppuun harmitti. Ei kuitenkaan huono leffakokemus, 2000-luvun ammattilaisilla olisi paljon opittavaa näistä vanhoista pätkistä. Vahvana valttina toimii serbialainen kirous ja kansantarina, on kutkuttava ajatus että maailmassa voisi olla ihmisiä jotka pystyisivät kirouksen esittämiin asioihin.

[capri]

The Prestige (2006)

****½

Tämä jännittävä taikuritrilleri oli ensimmäisellä katsomiskerralla niin häkellyttävän hyvä, tiivistunnelmainen ja yllättävä, että pelkäsin sen toisella katselukerralla menettävän paljon otettaan. Onneksi näin ei käynyt. Twistit yllättivät kerta toisensa jälkeen, koska harva mieli oli jotain ehtinyt jo unohtaa. Toki elokuva sisältää runsaasti vihjeitä tapahtumien kulusta, joten tarkkasilmäinen katsoja voi loppuratkaisun aavistaakin. The Prestige toimiikin elokuvana kuin taika juuri sen intensiivisyyden vuoksi. Näyttelijät, erityisesti ohjaaja Christopher Nolanin suosikki Christian Bale, esittävät roolinsa hyvin. Kerronta etenee pääosin hyvin rauhallisesti, paikoittain kuitenkin niin vikkelästi takaumien ja etukäteissilmäyksien kautta, että mukana on vaikea pysyä. Kerronta on kuitenkin samalla niin tiivistä, että katsoja odottaa jännittyneenä loppuratkaisua. Elokuvan juoni on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen tarina kahden kaveruksen välisestä kilpailuhengestä, kateudesta ja siitä, kuinka lopulta jotakuta satutetaan. Taikuus ja mystiikka kuitenkin luovat tarinan päälle niin monta ulottuvuutta ja kerrosta, että katsojan älyä koetellaan. Toista pääosaa esittää Hugh Jackman, joka on myös roolissaan tosi uskottava. Sivurooleissa mm. Scarlett Johansson ja Michael Caine etunenässä täydentävät paketin loistokkaasti. Nolan on onnistunut ohjaamaan mielestäni loistokkaan elokuvan, joka pohjautuu Christopher Priestin samannimiseen romaaniin. Taikuritarina on elokuvana moniulotteinen visuaalinen elämys, jota ei kannata jättää katsomatta.

[ilppez]

Prestige oli kyllä hyvä leffa. Mulla kesti vähän aikaa siinä lopussa miettiä että mitäs nyt tapahtuikaan ja kenelle.

[Jennu]

Godsend (2004)


Paul (Greg Kinnear) ja Jessie Duncan (Rebecca Romjin) menettävät poikansa Adamin (Cameron Bright) traagisesti auto-onnettomuudessa. Lähes heti kuoleman jälkeen pari törmää Jessien lukioaikaiseen opettajaan Richard Welssiin (Robert De Niro). Richard on kuullut pojan kuolemasta, ja ehdottaa surunmurtamalle parille mielenkiintoista lääketieteellistä hanketta, josta kuolleen Adamin soluista tehtäisiin uusi Adam. Pienen epäröinnin jälkeen Jessie ja Paul suostuvat, ja Jessieen istutetaan Adamin solut. Yhdeksän kuukauden päästä poika syntyy ja on aivan samannäköinen kuin ennenkin, ja käyttäytyykin aivan normaalisti kahdeksaan ikävuoteen asti, mutta sen jälkeen Jessie ja Paul huomaavat Adamissa outoja piirteitä.
Hei oikeesti. Näitä on nähty. Karmivia pikkupoikia on niin Ringissä kuin Kuudennessa aistissakin. Elokuva on myös täynnä muita kliseitä ja epäkohtia, joita en tässä jaksa edes alkaa luettelemaan. Kauhuelementit olivat mielikuvituksettomia eivätkä saaneet minkäänlaista "hui!" reaktiota aikaan. Näiden seikkojen takia tämä menee "idea hyvä, toteutus huono" -leffojen osastoon. Sillä tästä olisi saanut ihan toimivan trillerin jos kliseitä olisi varottu ja pääosakaksikko olisi vaihdettu. Niin, pääosakaksikko onkin leffan yksi suurimmista ongelmista. Greg Kinnear on aina ollut minulle sellainen "hohhoijjaa" -näyttelijä, ei vaan vakuuta. Rebecca Romjin oli minulle aika tuntematon nimi ja sellaiseksi se olisi puolestani voinut jäädäkin. Parivaljikko ei toimi hyvin yksin eikä yhdessä. Muut näyttelijät onnistuvat suht hyvin, Cameron Bright ehkäpä parhaiten. Hänestä kuullaan vielä. Konkari Robert De Niro ei todellakaan tee mitään elämänsä roolia, roolisuoritus jää vain keskinkertaiseksi.
Elokuvan loppu oli myös kauhea pettymys, olisin kaivannut jotain kunnon twistiä mutta eeeiii... elokuva ei siis todellakaan ollut mikään mieleenjäävä saatikka hyvä, mutta kyllä tämän tekemisen puuttessa ehkä puolitoista tuntia viihtyy.

**-

[Negativ]

[size=8] The Pink Panther 2



**½[/size]
(2009)


Pääosissa: Steve Martin, Jean Reno, Emily Mortimer, Andy Garcia, Alfred Molina, Kenji Mazuto, Aishwarya Rai
Ohjaaja: Harald Zwart
Käsikirjoittajat: Steve Martin, Scott Neustadter & Michael H. Weber

"We shall see who is the one that will be saying nonsensical things that are sensing of nonsense."

Vuonna 2006 valmistunut Pink Panther menestyi ihan mukavasti joten totta kai sille valmistettiin jatko-osa. Leffassa nähdään tarkastaja Closeauna jälleen Steve Martin, myös Emily Mortimer ja Jean Reno palasivat rooleihinsa. Dreyfusina puolestaan häärii John Cleese joka paikkasi Kevin Klinen.
3 vuoden takainen pantteri onnistui olemaan ihan hauska höttöleffa, vaikka eihän sitä voinutkaan olla vertaamaatta Peter Sellersin 60-70-luvuilla filmatuihin klassikoihin.

Huippuammattimainen pitkäkyntinen Tornado lietsoo paniikkia ryöstämällä arvokkaita esineitä, mukaan lukien vaaleanpunaisen pantterin. Tarkastaja Closeau palkataan Dream Theamiin jossa on mukana hänen lisäkseen kolme etsivää eri maista, on japanilainen ja italialainen heppu. Mukaan tunkee myös viehättävä Sonia Solandres  (Rai) joka on tutkinut Tornadon taustoja ja rikoksia, vaikkei olekaan ammattilainen. Heidän tehtävänään on napata Tornado ja pelastaa aarteet.
 Minne ikinä tämä Dream Theam matkaakaan ei vahingoilta voida välttyä tohelon Closeaun ollessa paikalla. Elokuvassa hän ehtii häväistä jopa itse paavin.
Elokuva ei sisällä tällä kertaa niin paljon slapstick komiikkaa mikä on oikeastaan sääli, sillä Closeaun hauskuus useasti perustuu siihen. Vitsejä revitään jälleen siitä, miten Closeau puhuu englantia, sanojen ääntäminen ei aina suju jolloin syntyy hetkessä väärinkäsityksiä puolin ja toisin.
Steve Martin on oiva valinta tarkastajan rooliin, vaikka Peter Sellersia totta kai kaipaakin. 
Kuitenkaan nämä uudet pantteri elokuvat eivät ole mielestäni olleet ihan luokattomia, mikä useasti on vaarana uudelleen lämmitetyissä tekeleissä. Jatko-osallakin on omat hauskat hetkensä, varsinkin jos tämän katsoo oikeanlaisessa mielentilassa. On kiva, että välillä tulee katsottua sellaisiakin komedioita joissa on hyvin perinteisiä vitsejä, eikä näytä nykypäivän alapäähän suuntautuvia lohkaisuja. Kuinka paljon sellaisia leffoja edes enää tehdään?             

Elokuva ei ole huono vaikka pisteytys onkin 2,5 luokkaa, se ei vain onnistunut tarjoamaan mitään uutta tai naurattanut hysteerisesti kertaakaan vaikka oikeasti nauroinkin parissa kohdassa. Erityisesti juoni muistutti niin paljon edeltäjäänsä, että se harmitti.
Elokuva onnistui kuitenkin jättämään hyvän ja kevyen olon. Silti suosittelen Peter Sellersin panttereita, niissä on sitä jotain.
   

[Kiiamo]

Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie)


Ensiksi täytyy sanoa, että tämä on varmaan toiseksi paras (paras on tietysti ystäväänsä etsimässä ) Nalle Puh - elokuva, mitä on tehty !

Piirretty kertoo Tiikeristä, joka huomaa, ettei tiedä mitään omasta perheestään - eikä edes siitä, onko koko perhettä olemassa.
Hän aloittaa etsimisen, mutta huomaa, että se on turhaa, hän on edelleen ainut Tiikeri, koko puolenhehtaarin metsässä.
Nalle Puh kumppaneineen haluaa piristää Tiikeriä, joten he tekevät tälle valekirjeen, jossa he kertovat olevansa tämän sukulaisia.
Kun Tiikeri ottaa kirjeen todesta ja kertoo perheensä olevan tulossa vierailulle iskee kaikkiin paniikki.
Kun Tiikeri lopulta tajuaa, että mitä muut ovat tehneet, masentuu hän ja lähtee etsimään perhettään.
Muut lähtevät huolestuneena etsimään Tiikeriä ja kun he lopulta hänet löytävät, tajuaa Tiikeri, että onhan hänellä perhe - se on ollut hänen kanssaan kokoajan.

Tää oli mun mielestä tosi opettavainen elokuva siinä suhteessa, ettei siihen ns. perhesiteeseen aina välttämättä tarvita mitään biologista sidettä - kun on rakkaita ystäviä ympärillä, on se tavallaan kuin toinen perhe.
Kyllä tää pistää miettimään, että miten arvokkaita ja tärkeitä ystävät todella on.

Mulla ei oikeestaan oo mitään huonoo sanottavaa tästä, en tiedä johtuuko se siitä, että tää on piirretty, mut kyllä tän uudemmankin kerran katsoisi.
****
 

[Negativ]

[size=8] Marley & Me



***[/size]
(2008)


Pääosissa: Owen Wilson, Jennifer Aniston, Eric Dane, Alan Arkin
Ohjaaja: David Frankel
Käsikirjoittajat:  Scott Frank ja Don Roos

“Tell your dog not to worry, sooner or later we all lose our balls.”


Perustuu John Groganin samannimiseen kirjaan Groganin perheen elämästä ja raikuli koiran tempauksista.


Juuri naimisiin mennyt pariskunta on aloittanut tulevaisuutensa rakentamisen, lasten hankintaa on kuitenkin vielä siirretty. John (Wilson) on journalisti joka onnistui juuri saamaan uuden työpaikan. Yllättäen päätoimittaja tarjoaa hänelle pestin kolumnistina, se on aluksi vain kokeilu. John päättää hankkia vaimolleen Jenille (Aniston) koiran lahjaksi, idean taustalla on ajatus siitä, että koiranpentu valmistaisi paria lastenhankintaan ja kasvatukseen.
Kun he lähtevät katsomaan pentuja, eräs poikakoira on myytävänä halvemmalla kuin muut, sillä se ei ole aivan tavallinen koiranpentu. Marley hurmasi tulevat omistajan saman tien. Koirasta onkin valtavasti vaivaa, se syö kuin hevonen, pureskelee kaikki huonekalut ja lenkille lähdettäessä se säntäilee minne sattuu. Marley viedään kurssille joka sekin onnistuu menemään mönkään. Pari kuitenkin tottuu koiran toilailuihin ja siitä tulee tärkeä osa perhettä.

Elokuvassa seurataan yhden perheen vaiheita monen vuoden ajan. Se on koskettava, tunteikas, ja hieman hölmö. Kahden tunnin pituus toisaalta tuntui aika pitkältä ajalta, mutta mielestäni loppu palkitsi katsojan. Tuntui siltä, että elokuvan perheen oppi tuntemaan läpikotaisin, kun pariskunta riiteli tuli paha mieli, kun kaikki oli taas hyvin alkoi hymyilyttää.
Tarinan edetessä sekä koira että sen omistajat kasvavat henkisesti. Harmitti tavallaan, että sivuhenkilöt jäivät etäisiksi statisteiksi, mutta toisaalta kyseessä onkin Groganien tarina. Jennifer Aniston ja Owen Wilson ovat sellaisia näyttelijöitä joista pidän aina. Erityisen mukavaa oli nähdä hassutteleva Owen hieman vakavammassa roolissa josta hän suoriutui kiitettävästi.
Jokainen ihminen joka on omistanut lemmikin varmasti tietää miten rakas siitä tulee. Kun on aika jättää hyvästit se on vaikeampaa kuin osasi kuvitellakaan. Elokuva soveltuu eläinrakkaille ihmisille, he ymmärtävät sanoman parhaiten.

[Jennu]

Kielletty Hedelmä (2009)


Kahdeksantoistavuotiaat Maria (Amanda Pilke) ja Raakel (Marjut Maristo) elävät pohjoispohjanmaalaisessa hyvin uskonnollisessa vanhoillislestadiolaisten yhteisössä. Maria kuitenkin kokee jääneensä paitsi kaikesta, ja päättää lähtä Helsinkiin kesäksi kokeilemaan rajojaan. Hän yrittää saada Raakelin mukaansa, mutta Raakel on vahvasti ajatusta vastaan. Maria kuitenkin lähtee, ja muut yhteisön jäsenet ovat huolissaan hänestä, joten päättävät lähettää Raakelin Marian perään. Kaksikko joutuu Helsingissä kaikkien paheiden keskelle, mikä ei ennen ollut mahdollista. He joutuvatkin miettimään, mikä on syntiä ja mikä ei.
Suomalaiset leffat ovat viime vuosina nostaneet huimasti tasoaan ja Kielletty Hedelmä jatkaa sitä samaa linjaa. Se on loistava kasvutarina jossa on juuri sopivasti huumoria. Se on myös opettavainen ja ainakin kaikille nuorille ihan asiallinen leffa. Hahmot ovat moniulotteisia eivätkä jää stereotypioidensa vangeiksi. Amanda Pilke ja Marjut Maristo hoitavat hommansa hyvin loppuun asti ja veikkaan, että nämä tytöt tulevat vielä menestymään suomalaisessa elokuvabisneksessä. Merkittävin sivurooli on ehkä Malla Malmivaaran esittämä Marian sisko Eeva, joka on syntynyt lestadiolaiseksi mutta eronnut myöhemmin uskostaan ja saanut koko yhteisön paheksunnan. Hänkin suoriutuu roolistaan mainiosti. Muissa, ei niin merkittävissä sivurooleissa nähdään Joel Mäkinen, Jarkko Niemi, Olavi Uusivirta, Timo Tikka ja Pasilan Kyösti Pöystin äänenäkin tutuksi tullut Jani Volanen.
Leffan lopun luulisi arvaavan, kun kyseessä on juoneltaan aika yksinkertainen leffa. Loppu on kuitenkin aika yllättävä, joten siitä plussaa.
Kielletty Hedelmä on todella kiva leffa josta saa ainakin hyvän mielen. Se sisältää muutaman todella kauniin kohtauksen ja monta hauskaa vitsiä. Suosittelen.

***½

[Negativ]

[size=8] Knowing



*[/size]
(2009)


Pääosissa: Nicolas Cage, Chandler Cantebury, Rose Byrne, Lara Robinson.
Ohjaaja: Alex Proyas
Käsikirjoittajat:  Ryne Douglas Pearson, Juliet Snowden & Stiles White

“Knowing is everything…”

John Koestlerin (Cage) pojan koululla vietetään 50 vuotisjuhlia. Maasta kaivetaan kapseli jonne on säilötty 50 vuoden takaisten oppilaiden piirustuksia ja kirjeitä. Chandler (Cantebury) saa tylsältä näyttävän paperilapun joka on täynnä numeroita. Myöhemmin kotona John alkaa tutkia numerosarjaa ja käy ilmi, että lapulle skriivatut numerot ovat päivämääriä, päiviä jolloin on tapahtunut massiivisia onnettomuuksia kuten vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskut. Lisäksi lista kertoo uhrien lukumäärän. 1950-luvulla elänyt Lucinda on nähnyt mielessään etukäteen onnettomuudet, listalla on myös tulevia päivämääriä joten John ei voi vain jäädä seisomaan paikoilleen.
Alkaa rasittava edestakaisin juokseminen paikasta toiseen Johnin kaivaessa johtolankoja esiin ja samalla myös Lucindan tyttären.
Samalla Johnin poika Chandler kuulee omituisia kuiskauksia ja näkee hulluja näkyjä.

Elokuva oli p-u-u-d-u-t-t-a-v-a. Lupaavan alun jälkeen soppaan heitetään ties mitä, käsikirjoittajat ovat fantasia ja sci-fi kirjansa lukeneet. Tuntuu siltä, että varsinkin Dan Brownin Da Vinci Koodi kirjan menestyksen jälkeen on tullut jäljitteleviä elokuvia joissa juostaan vihjeiden perässä ja samalla maalataan kamalia uhkakuvia maailman kohtalosta. Nicolas Cagella on oikeasti tasan yksi ilme. Tuntuu muutenkin siltä, että mies on itsekin kyllästynyt elokuvan sekavuuteen.



(Kaiken lisäksi tätä katsoessa meinasi kuuroutua. Jostain syystä dramaattinen pauhaava musiikki soi todella kovaa ja koko ajan sai olla säätämässä ääniä.)

[Negativ]

[size=8] Babel



***½[/size]
(2006)


Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Gael García Bernad, Rinko Kikuchi, Adriana Barraza, Mohamed Akhzam.
Ohjaaja: Alejandro González Iñárritu
Käsikirjoittaja: Guillermo Arriaga

“If You Want to be Understood...Listen.”

Kaikkialla maailmassa oli vain yksi kieli. Ihmiset alkoivat rakentaa vedenpaisumuksen jälkeen Babyloaniaan tornin joka yltäisi taivaaseen asti. Jumala ei pitänyt tästä suunnitelmasta ja vihastui ihmisten ylimielisyyden takia, niinpä hän sekoitti ihmisten kielet ja hajautti ihmisiä ympäri maailmaa.


Elokuvassa seurataan neljää tarinaa jotka kietoutuvat toisiinsa. Marokossa lomamatkalla on amerikkalainen pariskunta(Pitt) & (Blanchett), kotosalla heidän lapsiaan Mikeä (Nathan Gamble) & Debbietä (Elle ”Dakotan pikkusisko” Fanning) hoitaa meksikolainen Amelia (Barraza). Amelialle on luvattu, että joku tulee tuuraamaan häntä pojan häiden ajaksi, Amelian on tarkoitus matkustaa juhlimaan poikansa häitä Meksikoon.
Japanissa teinityttö Chieko (Kikuchi) tuskailee ihmissuhdekiemuroiden ja yleisen sosiaalisen painostuksen alaisena, lisäksi tytön äiti on kuollut ja isä on etäinen.
Marokkolainen paimenperhe opettaa nuorille pojille aseiden käyttöä jotta he osaisivat pelottaa kojootit pois lauman kimpusta.

Marokossa Blanchettin esittämä Susan saa osuman harhaluodista, marokkolaisten poikien leikinseuraksena. Tapahtumaa luullaan terroristien hyökkäykseksi. Turistibussi joutuu paniikin valtaan ja Susanin aviopuoliso Richard yrittää ottaa ohjat käsiinsä. Sairaalaan on pitkä matka joten bussi kaahaa turistioppaan kotikylään saadakseen kylän lääkäriltä ensiapua.
Yhdysvalloissa parin lastenhoitaja on tuskastunut, sillä tuuraaja on estynyt eikä hän löydä mistään toista lastenhoitajaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa muksut matkaan mukaan Meksikoon. Kuskina toimii meksikolainen Santiago (Gael García Bernard).
Marokkolaispojat ovat valtavan syyllisyyden tuskan kourissa ja he yrittävät kätkeä aseen.
Japanissa puolestaan nuori Chieko menee jopa niin pitkälle, että yrittää hakea huomiota ystävälliseltä poliisilta joka on tullut puhumaan tytön isälle.
     Elokuva kertoo kulttuurieroista, väärinkäsityksistä ja vaikeuksista tulla ymmärretyksi vieraassa maassa. Elokuva tuntui paikoin ahdistavalta realistisuutensa vuoksi, se on onnistunut vangitsemaan vahvoja tunteita. Kaikki näyttelijät tekevät niin hyvää työtä (myös lapset), että on todella sääli ettei elokuva menestynyt hyvin Oscareissa, kokonaisuus on upea. Seitsemästä ehdokkuudesta pokattiin vain yksi palkinto ja sekin musiikista. Onneksi leffa on saanut ansaitsemaan kunnioitusta muissa seremonioissa.
Tarinat toimivat hyvin, mutta Japani osuus jäi harmillisen irralliseksi. En kyllä olisi sitä missään nimessä jättänyt poiskaan, se oli omalla tavallaan mielenkiintoinen osa. Elokuva on ehdottomasti sarjassamme, pitää katsoa joskus uudestaan. Ensimmäisellä kerralla elokuva ylsi minun silmissäni 3,5 tähteen, toisella katsomiskerralla voi hyvinkin nousta pisteytys. Tuli jälleen sellainen olo, ettei ensimmäisellä kerralla saanut kaikkea irti. Hyvin suositeltava elokuva, kannattaa tsekata myös samaiselta ohjaajalta 21 grammaa niminen teos.









Sain aaaaws-kohtauksen japanilaisten poikien takia…ja tyttöjenkin itse asiassa. 8’D (Piti hautautua peiton alle huokailemaan.)

[Negativ]

[size=8] Bride Wars



**[/size]
(2008)


Pääosissa: Anne Hathaway, Kate Hudson, Chris Pratt, Steve Howey, Kristen Johnston, Michael Arden
Ohjaaja: Gary Whinick
Käsikirjoittajat: Greg DePaul, Casey Wilson  & June Diane Raphael


” Even best friends can't share the same wedding day”.


Liv (Hudson) & Emma (Anne) ovat olleet pienestä pitäen parhaita ystäviä eikä kukaan tai mikään ole voinut tulla heidän väliinsä koskaan. He ovat jakaneet vuosikaudet yhteisen haaveen naimisiinmenosta, unelmahäistä ja erityisesti hääpaikasta, Plaza hotellissa.
Lisäksi kummankin on saatava planeetan kehutuin hääsuunnittelija. Kas vaan, kuinkas sattuikaan…molempien poikaystävät kosivat melkeinpä samaan aikaan. Tomera naiskaksikko astelee hääsuunnittelijan luo (Candice Bergen) heti seuraavana päivänä, sillä Plazaan voi olla vaikeaa saada varaus. Sopivat päivät löytyvät mutkitta ja kaksikko on onnellinen.
Kunnes kaikki menee pian pieleen, molempien häät oli erehdyksessä sijoitutettu samalle päivälle eikä tilannetta voi enää muuttaa, varauksia tulee nopeasti jos vain tyhjiä päiviä löytyy. Livin ja Emman välille syntyy nujakka ja pian on ystävyyskin unohdettu.
     Elokuvasta oli jotenkin vaikea saada mitään irti, en voi ymmärtää häähössötystä ja tuon kaltaista hulluutta joka syntyy häiden takia, liika on liikaa. Kamalaa pinnallisuutta. Ennen kaikkea miten voi ryhtyä ilkeisiin tekoihin häiden takia? Häät kestävät yhden päivän, ystävyyden olisi tarkoitus olla elinikäistä.
 Kate Hudson on äitinsä Goldie Hawnin tavoin ihastuttava komedienne ja Annekin sopii hyvin söpöihin komedioihin. Tämä elokuva ei vain ollut hyvä, vaikka näyttelijät olivatkin sopivia. Myös sivuosassa pistäytyvä Kristen Johnston (tuttu 3rd Rock from the Sun –sarjasta) on mainio, mutta hänelle oli annettu melko mitätön osa, Kristenin taidot eivät päässeet valloilleen mikä oli mielestäni melkoista tuhlausta. Naisten miehet (Pratt) & (Howey) seisoivat pökkelöinä taustalla, harmi ettei heidän roolejaan otettu huomioon ja annettu enemmän tilaa juonen kannalta. Kaikesta huolimatta n. puolentoista tunnin pituisen elokuvan seurassa viihtyi hetkellisesti, sai se sentään aikaan muutaman hymyn. Elokuva uppoaa varmasti parhaiten naisille jotka ovat juuri menossa naimisiin.

[capri]

^Ei toi elokuva voi upota täysin kehenkään järjelliseen olentoon Olisin antanut ehkä vain 1 ½ pistettä tuolle leffalle, muuten aika samoilla linjoilla. Puolikas siitä, että leffa on oikeesti suht lyhyt, eli kärsimystä ei pitkitetty liikaa. Mutta vaikka leffa oli huono, ni mä voisin jopa kattoo sen joskus uudestaan, koska se oli semmoinen "aivot nollille" leffa, missä muistaakseni oli ihan kiva tunnelma paikoittain.

[Negativ]

Olisin antanut ehkä vain 1 ½ pistettä tuolle leffalle, muuten aika samoilla linjoilla. Puolikas siitä, että leffa on oikeesti suht lyhyt, eli kärsimystä ei pitkitetty liikaa. Mutta vaikka leffa oli huono, ni mä voisin jopa kattoo sen joskus uudestaan, koska se oli semmoinen "aivot nollille" leffa, missä muistaakseni oli ihan kiva tunnelma paikoittain.

Mulla meni aika lailla pisteytys niin, et 1 tähti tuli Hudsonista ja Hathawaysta (ois kiva nähdä heidät yhdessä jossain oikeesti hyvässä komediassa) ja toinen siitä, et oli se paikoin ihan jees... ja tää nimenomaan on sellainen "aivot narikkaan luvan kanssa" leffa. En kyllä ois maksanu leffalipusta, onneks jätin menemättä kaverin kanssa.

[capri]

Ikuisesti sinun (Ever After) 1998

***½

Ohjaus: Andy Tennant
Käsikirjoitus: Susannah Grant, Andy Tennant ja Rick Parks
Pääosissa: Drew Barrymore, Anjelica Huston, Dougray Scott, Patrick Godfrey, Megan Dodds, Melanie Lynskey, Timothy West, Judy Parfitt, Lee Ingleby, Richard O Brien, Jeanne Moreau
Kesto: 121 min

Elokuva on oikeasti aivan ihana Tuhkimo-tarina. Tässä tuhkimoversiossa nuori tyttö Danielle de Barbarac (Drew Barrymore) rakastuu toki jälleen kerran prinssiinsä (Dougray Scott), mutta tämä tyttö ei ole ollenkaan tyypillinen satujen prinsessa. Ohjaaja Tennantin käsissä elokuva onnistuu yhdistämään mainiolla tavalla perinteistä sadunhohteista tunnelmaa ja moderneja elementtejä. Elokuvassa on toki melko kliseinen ja tyypillinen juoni, mutta se ei haittaa, koska kyseessä on satumainen tarina, juoni on yhdentekevä. Parit kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja hassuja, mutta nekin jotenkin sopivat tunnelmaan, samoin Scottin paikoittain vähän hassut ilmeet. Barrymore on ihastuttava ja luonnollisen suloinen, ja hänen ansiostaan roolihahmo tuntuu tosi elävältä. Prinssiä näyttelevä Scott on kuitenkin myös ihastuttavan tavallinen - ei ällöttävän kiiltokuvamainen. Elokuvan tarina on "totuus" tuhkimon elämästä 1500-luvulla. Elokuva tuntuu jotenkin tosi aidolta ja elävältä. Elokuvan hahmot ovat yllättävänkin moniulotteisia. Anjelica Huston on ilkeänä äitipuolena aivan loistava! Hauskin sivuhahmo on ehdottomasti Leonardo da Vinci (Godfrey), jolla on jopa pari oikeasti tosi hauskaa letkautusta. Elokuva tarjoaa iloisen ja hyväntuulisen satukokemuksen romantiikkaa unohtamatta.

[capri]

8 päivää ensi-iltaan (2008)

***

Tämä elokuva on aika semmoinen kahdella sanalla kepeä ja viihdyttävä. Ei mitään järisyttäviä tunteita, ei mitään kovin ihmeellistä juonta, ei ikimuistettavia roolisuorituksia tai todella hupaisia vitsejä, mutta toisaalta ei mitään erityisen huonoakaan. Aika tasaisen keskiverto viihdyke. Elokuvan juoni kietoutuu Romeo ja Julia -tunnelman ympärille, kun päähenkilöt ovat tekemässä näytelmää ja näytelmän ensi-iltaan on jäljellä 8 päivää. Noiden kahdeksan päivän aikana kulisseissa voi sattua tietenkin vaikka mitä. Näytelmän pääosassa Juuliaa esittää Noora (Iina Kuustonen), joka kuitenkin loukkaantuu niin, että hänen tilalleen tulee Vilma (Laura Birn). Tästähän Noora ei tietenkään ole riemuissaan. Lisäpuhtia rakkausnäytelmälle antaa tietenkin se väistämätön tosiseikka, että Vilma alkaa pitää näytelmän Romeosta (Mikko Leppilampi) myös tosielämässä. Elokuvan juoni eteneekin tutulla kaavalla, eikä onnistu yllättämään. Elokuvan ainoa yllättävä juttu - joka sekin kallistuu negatiivisen puolelle - on sivurooleissa olevat larppaajatyypit, jotka ihan oikeesti välillä jopa nauratti, mutta se tuntui kuitenkin tosi tyhmältä ja irralliselta lisältä. Samoin aika irrallinen on Vilman pikkusiskon rooli, vaikka se hahmo olikin jotenkin huvittava. Elokuvan kirkkaasti paras hahmo on kuitenkin mielestäni Vilman äiti (Outi Mäenpää). Hahmon dialogi on loistavaa ja Mäenpää uskottava näyttelijä. Myös Elina Knihtilä jäi mieleen hyvänä tyyppinä. Muut näyttelijät ovat ihan uskottavia myös. Joten siinä mielessä näyttelijärintamalla ihan onnistunutta toimintaa. Elokuvan musiikista en enää hirveästi muista, mutta ällötti vähän se, että Leppilammen laulua piti saada elokuvaan, varsinkin kun se oli vähän epäuskottavan päälleliimatun oloista. Suomalaisissa elokuvissa pitäisi myös melkein olla tekstitykset, kun äänityksen taso on välillä kuin vasemmalla kädellä huitaistu. Mutta kuten sanoin jo alussa: ihan jees, ei sen enempää.

[capri]

Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code) 2006

***-

Ohjaaja: Ron Howard
Käsikirjoittajat: Akiva Goldsman, Dan Brown
Pääosissa: Alfred Molina, Audrey Tautou, Etienne Chicot, Ian Mckellen, Jean-Pierre Marielle, Jean Reno, Jürgen Prochnow, Paul Bettany, Tom Hanks
Kesto: 149 min

Elokuva perustuu Dan Brownin bestselleriin Da Vinci Code, ja elokuvan juoni ei täten kirjan lukeneille tarjoa mitään uutta. Niille jotka kirjaa eivät ole lukeneet, elokuva ei myöskään tarjoa mitään järin ihmeellistä. Perusjuoni ja idea ovat ihan mielenkiintoisia, ja elokuva pistää pohtimaan omaa uskoa ja niitä käsityksiä, joita uskosta on, mutta toisaalta taviskatsojalle elokuva tarjoaa paikoittain sekavan pläjäyksen graalin maljapuhetta, Mona Lisoja, luolamaalauksia ja kryptekstejä. Jos ei tiedä historiasta mitään, ni elokuvan juoni, joka sekoittaa melkoisen ovelasti faktaa ja fiktiota, voi olla vähän hankalasti seurattava. Elokuvan tempo on paikoittain puuduttavan hidas, ja elokuvan pituus ei helpota asiaa yhtään, ja jossain vaiheessa pitkät dialogit alkavat väsyttää. Tom Hanks näyttelee pääosaa yllättävän tylsistyneesti ja puuduttavasti. Audrey Tautou on suloinen naispääosassaan, mutta ei silti tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijäelämystä hänkään. Näiden kahden alkeellinen romanttinen kemia elokuvassa tuntuu väkisinväännetyltä ja heikolta. Sivuosissa Jean Reno poliisina ja Ian McKellen Teabingina ovat tosi hyviä, mutta parhaimman roolisuorituksen tekee Paul Bettany karmaisevana kiihkoilijamunkki Silaksena. Elokuvan juoni tosiaan on paikoittain sekavahko, eivätkä lopun käänteet tunnu yllättäviltä. Elokuvan musiikki oli ihan okei, ja sen avulla jaksoi keskittyä hitaasti eteneviin kohtauksiin. Elokuva kuitenkin kannatti tsekata jo yleissivistyksenkin takia, ja kyllä se nyt ihan okei oli, vaikkei todellakaan mitään ihmeellistä tykitystä.

[Jennu]

The Hangover (2009)


Phil (Bradley Cooper) Stu (Ed Helms) ja Alan (Zach Galifianakis) vievät kaverinsa Dougin (Justin Bartha) viettämään polttareitansa Las Vegasiin. Illalla tuntuu kaikki vielä menevän vallan mainiosti, kun taas aamulla ei niinkään. Hauskuus on kaukana kun hotellihuoneesta löytyy oikea tiikeri, kana ja vieläpä itkevä vauva. Ja jotain vielä puuttuukin: yksi hammas ja yksi sulhanen, joka on huomenna menossa naimisiin. Kun kellään ei ole muistikuvaa ryyppyillasta, on pakko selvittää jollain muulla tapaa eilisen tapahtumat ja sulhasen olinpaikka.
En muista, milloin viimeksi joku leffa olisi saanut minut oikeasti nauramaan (tai edes melkein). The Hangover siinä kuitenkin onnistui. Se on yksi parhaimpia komedialeffoja ikinä ja pitkästä aikaa jotain Hollykylästä mikä oikeasti kutkuttaa nauruhermoja. Siitä pitää huolen leffan huumori, jonka luulisi purevan kehen tahansa. Se on American Pie -tyylistä häröilyä, mutta paljon iskevämpää, ei niin överiksi vedettyä ja tuplasti hauskempaa. Dialogi on välillä jopa nerokasta, ja koko leffan ajan muutenkin todella hyvä. Hauskat hahmot ja hyvät näyttelijät tekevät vielä varmaksi sen, että leffa on loistava paketti ja varmasti parhaimpia, ellei paras komedia, jota tullaa tänä vuonna näkemään.
The Hangover on takuuvarma valinta, jos sinulla on joskus ollut kaamea krapula, haluat katsoa muuten vain leffan, tai jos tarvitset sellaisen elokuvan jota on hauska katsoa kaveriporukalla. Miten vain, se on ehdottomasti katsomisen arvoinen komediapläjäys.

****

[capri]

Mulholland Drive (Mulholland Dr.) 2002

****+

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux

Mulholland Drive ei todellakaan ole helppo elokuva. Se vaatii katsojalta todella paljon, ja yksinkertaisista elokuvista pitävät luultavasti sanovat, että elokuva on outo, sekava ja jopa huono. Lynchin elokuva antaa kuitenkin niin paljon, että elokuvaa ei todellakaan voi olla arvostamatta. Elokuvaa täytyy kuitenkin katsoa tarkasti ja jokaiselle yksityiskohdalle täytyy antaa huomionsa. Elokuva alkaa jo ennen alkukrediittejä, kun kuvarutuun ponnahtaa silhuettikuvioisia tanssijoita. Näiden tanssijoiden päälle tulee ylivalottunut kuva Naomi Wattsista ja vanhasta pariskunnasta. Sen jälkeen siirrytään kuvaamaan sänkyä, joka palaa elokuvan lopussa uudestaan mukaan kuvioihin. Juonellisesti elokuva ei todellakaan ole looginen, eikä Lynchin ole tarkoituskaan koota järkevää kokonaisuutta, jossa fantasia ja todellisuusosiot lopussa saisivat katsojaa miellyttävän loppuratkaisun. Elokuva ei tarjoa ahaa-elämystä tuottavaa loppukaneettia, joka punoisi kaikki pienet elementit yhteen. Loppu jää avoimeksi. Tämä voi toki harmittaa henkilöitä, joille selkeä juoni on elokuvan tärkein elementti. Elokuvassa on kuitenkin juonen lisäksi niin paljon muuta. Elokuvan äänimaailma on jotain todella henkeäsalpaavan upeaa, ja leikkaus ja kuvaus, jotka yhdistyvät audiovisuaaliseen kokemukseen luovat elokuvaan sellaisen jännittävän ja mystisen tunnelman, ettei elokuvasta voi muuta kuin nauttia. Kun tähän yhdistetään salaperäiset henkilöhahmot ja tarina, joka pitää otteessaan rönsyilevyydestään huolimatta sekä Naomi Watts, joka loistaa pääosassa, on saanut kokea elokuvaelämyksen, jota ei ihan heti unohda. Elokuvasta nauttii paljon enemmän, kun ei yritä selittää juonta loogisesti - katsojan ei ole tarkoituskaan selvittää jotain selittämätöntä mysteeriä. Sen sijaan kannattaa keskittyä elokuvan tunnelmaan, lavastukseen ja näyttelijätyöhön. Molemmat naispäähenkilöt kokevat elokuvan aikana aikamoisen metamorfoosin, ja erityisesti Naomi Watts kykenee tulkitsemaan omat muutoksensa todella vakuuttavasti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen leffa.

[capri]

Kultainen kompassi (The Golden Compass) 2007

***

Fantasiakirjallisuus on makuuni, mutta elokuvaversiot eivät jostain syystä niin kauheasti ole iskeneet. TSH-trilogiasta tosin tykkäsin siitä ekasta osasta, mutta toisen aikana nukahdin, Harry Potterit ovat aina olleet mielestäni huonompia kuin kirjat jne. Kultainen kompassi perustuu Philip Pullmanin romaanitrilogiaan, ja edellä mainitusta syistä en oikein odottanut tältäkään leffalta ihmeitä. Tällä kertaa olin myös suhteellisen oikeassa. Elokuva oli paikoittain vähän sekava ja jäi lievästi sanottuna kesken. Juuri kun oltiin pääsemässä toimintaan, niin johan loppui. Elokuvassa on lukuisia nimekkäitä näyttelijöitä, mutta jotenkin ne onnistuttiin hukkaamaan elokuvan aikana. Daniel Craigin esittämä Lord Asriel lähti melkein heti jonnekin pohjoiseen ja katosi sinne, Nicole Kidman oli toki loistava (vaikkakin lievästi sanottuna maneerinen) oma itsensä Mrs. Coulterina. Parhaimman roolisuorituksen teki kuitenkin mun makuun Ian McKellen jääkarhu Iorek Byrnisonina, vaikka hoitelikin vain äänipuolta. Mutta jos ei tykkää vähän alkoholisoituneesta sankarijääkarhusta, niin tämä elokuva ei ole ehkä sinua varten. Pääosassa Lyraa esittävä uusi tuttavuus Dakota Blue Richards oli melkoisen suloinen ja hyvä. Hänestä toivottavasti kuullaan myöhemminkin. Kuitenkin paikoittaisesta sekoilusta huolimatta ohjaaja Chris Weitz on ohjannut ja käsikirjoittanut ihan mukiinmenevän fantasialeffan, jossa erikoistehosteilla todellakin mässäiltiin: oli ihmisten sielujen virkaa hoitavia demonieläimiä, jotka osasivat tietenkin puhua, jääkarhujen valtakuntaa, lentäviä aluksia jne. Mun makuun tämä oli jotenkin lapsekas, mutta paikoittain myös suhteellisen raaka, joten en tätä ihan lasten leffaksikaan kutsuisi. Hassuinta leffassa oli lentävä noita Serafina Pekkala, jota esitti bondtyttönäkin tunnettu Eva Green. Sanomaa leffassa ei ollut mun makuun oikein yhtään. Ennustusten pikkutyttö lähtee pelastamaan viattomia lapsisieluja kera kultaisen kompassin, joka kertoo totuuden jaadajaada. Luin jostain, että Pullmania on syytetty siitä, että hän kirjasarjassaan hyökkää kristinuskoa vastaan. Jos kirjassa jotain tuollaista on niin leffasta ne on karsittu kovalla kädellä pois. Se on vaan suhteellisen tavallinen seikkailuleffa.

[Negativ]

[size=8] Borat (Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan)



***[/size]
(2006)


Pääosissa: Sacha Baron Cohen & Ken Davitian
Ohjaaja: Larry Charles
Käsikirjoittajat: Sacha Baron Cohen, Anthony Hines, Peter Baynham, Todd Philips & Dan Mazer


” Jak sie masz? My name-a Borat. I like you. I like sex. Is nice!”


Koomikko Sacha Baron Cohen tuli tunnetuksi Ali G hahmollaan ja hahmon samannimisellä tv-sarjalla. Sarjassa hän esitti myös Boratia, kazakstanilaista tv-toimittajaa sekä itävaltalaista, homoa muotitoimittajaa Brünoa. Jokaisesta henkilöstä on tehty myös elokuva, Brüno pyörii tällä hetkellä teattereissa.

Pseudodokkari (valedokumentti) kertoo Boratin seikkailuista Yhdysvalloissa jonne hän matkustaa saatuaan rahoitusta Kazakstanin valtiolta dokumenttia varten. Borat tutkii kulttuurillisia eroja ja matkan aikana hän saa muun muassa huomata, että ihmiset eivät kovinkaan mielellään ota vastaan poskisuudelmia tervehdykseksi vieraalta ihmiseltä Amerikassa. Lisäksi hotellissa Borat hämmentyy nähdessään Pamela Andersonin roolihahmon Baywatchissa, tuo nainen hänen on pakko tavata!  Niinpä suunniteltu jääminen New Yorkiin unohtuu ja matka jatkuu maan halki kohti Californiaa, jossa Pamela kuulemma asuu.
Borat haastattelee niin feministinaisia kuin poliitikkoja, käy päivälliskutsuilla ja laulaa lurauttaa Yhdysvaltojen kansallislaulusta oman versionsa, järkytys on taattu.
    Vitsiä ei ole onneksi venytetty liian pitkäksi, elokuva kestää alle puolitoista tuntia joka on ihan sopiva määrä tämän kaltaiselle hahmolle. Borat toimi hyvin Ali G sarjassa, sillä noin 10 minuutin sketsien aikana ei ehtinyt kyllästyä ja jokainen sketsi oli erilainen. Elokuvassa on samantapaista komiikkaa ja se tuntuu jo niin ennalta nähdyltä jos on sarjan katsonut. Se ei oikeastaan sisällä mitään suuria yllätyksiä, mutta onnistuu naurattamaan silti. Elokuva aiheuttaa katsojassa vähintään myötähäpeän tunteita ja ainakin minä mietin miten hitossa Sachan pokka pitää noin hyvin, sillä tilanteet ovat suurimmaksi osaksi aitoja ja käsikirjoittamattomia.
   Borat on hävytön ja rietas henkilö, mutta silti niin mielenkiintoinen tapaus. Elokuva sisältää kyllä alapäähuumoria, mutta siitä on silti onnistuttu rakentamaan persoonallinen tapaus. Jäi hieman ristiriistaiset tunteet, mutta päällisin puolin pidin leffaa ihan hyvänä. Aina silloin tällöin on hyvä, että joku uskaltaa tehdä ihmisiä ravisuttavia elokuvia.

[capri]

Hellyyteni kohde (The Object of My Affection) 1998

**½

Ohjaus: Nicholas Hytner
Pääosissa: Jennifer Aniston, Paul Rudd, John Pankow, Allison Janney

Tämä on taas näitä elokuvia, joissa ehkä idea on hyvä, mutta toteutus korkeintaan keskinkertainen. Elokuva on romanttinen draama/komedia. En ole ihan varma oliko tämä draama, koska tuntuu, että jotkut asiat oli tehty vähän huuli poskessa, toisaalta elokuva ei naurattanut saati edes hymyillyttänyt juuri yhtään. Sivuosissa erityisesti Constance Miller (Allison Janney) paikoin oli kyllä huvittava. Elokuva yrittää olla kauhean liberaali ja vapaamielinen. Homo ala-asteen opettaja George (Paul Rudd) tapaa kauniin ja vapaamielisen Nina Borowskin (Aniston) ja yhtäkkiä heidän välillään on syvää ystävyyttä ja rakkautta, ja he ovat perustamassa perhettä. Elokuva ei onnistu kuitenkaan esittelemään tätä erikoista parisuhdetta hyvässä valossa, vaan jotenkin rasittavasti joka paikkaan tungetaan seksuaalisuutta ja konservatiiviset arvot nousevat esiin. Tarina ei oikein kanna, ja loppu on niin arvattavissa. Rudd ja Aniston onnistuvat olemaan ihan luonnollisia ja hyviä, mutta tarinan kummalliset käännökset vievät pohjaa uskottavuudelta. Toisaalta loppu on oikein ällöonnellinen ja kaikki on täydellistä jne. Kyllähän tämän nyt jaksoi katsoa, mutta tällaiset elokuvat unohtaa niin nopeasti. Jonkun mielestä voi olla hauska yksityiskohta, että Hayden Panettiere esittää nuorta merenneitoa, tosin hänen roolisuorituksensa on niin lyhyt, että ei kannata vaivautua sen takia.