Elokuva-arvosteluja

[capri]

Ite rakastan Kuokkavieraita. Owen Wilson on loistava.<3 Jotenki niin rento. Rennosti cool. :'D Kemiat Vincen kanssa pelaa hyvin. En oo koskaan pitäny McAdamsista, mut Isla on tosiaan ihana.

Joo. Wilson oli myös loistava, unohdin hehkuttaa tätä ITSESTÄÄNSELVYYTTÄ

[Negativ]

[size=8] District 9



***+[/size]

 (2009)


Pääosissa: Sharlto Copley, Jason Cope, John Sumner, David James
Ohjaaja: Neill Blomkamp
Käsikirjoittajat: Neill Blomkamp & Terri Tatchell



”You are not welcome here.”



Etelä-Afrikassa, Johannesburgissa asuu valtava määrä avaruusolioita pakolaisleirillä District 9. Näiden olioiden alus on ”parkkeerattu” kaupungin yläpuolelle. Alienit pakenivat omalta planeetaltaan jostain tuntemattomasta syystä. Erään alienperheen toiveena olisi kuitenkin kotiinpaluu. Ihmiset ovat yrittäneet käyttää hyödykseen muukalaisten käsittämättömän tehokasta aseteknologiaa mutta yritykset ovat olleet epäonnistuneita, sillä aseiden toiminnan aktivointiin tarvitaan alienin DNA:ta. Maailma odotti suurta harppausta teknologian suhteen, joten pettymys on valtava. Avaruudesta saapuneita otuksia kohdellaan töykeästi ja he elävät ankeissa oloissa. Alienien valvonnasta vastaava Multi-National United (MNU) päättää siirtää leirin uudelle alueelle, jolloin konfliktit ihmisten ja alieneiden välillä saavat tulta alleen. Wikus van der Merwe (Copley) on eräs kenttätyöntekijöistä joka on mukana siirrossa. Kohdatessaan vihastuneita alieneita hän saa tartunnan jonka seurauksena alkaa käydä muutosta; hän on muuttumassa itsekin alieniksi! Aseteollisuuden läpimurto on vihdoin askelta lähempänä.



Peter Jacksonin tuottama District 9 tuli todella puskista. Se on aihepiiriltään mielenkiintoinen ja ennennäkemätön tapaus. Elokuva on kuvattu dokumenttimaiseen tyyliin. Kamera kulkee työntekijöiden mukana, alussa haastatellaan kadulla kansalaisia ja mukana on myös asiantuntijoiden kommentteja. Kamera myös heiluu vauhdikkaammissa kohtauksissa, joten kokemus tuntuu aidolta dokumentilta. Avaruusolioita ei ole tässä teoksessa kuvattu ylivertaiseksi roduksi vaan he ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Voisi siis ajatella elokuvan olevan myös jonkinlainen kannanotto syrjittyjen kansanosien ja pakolaisten kohteluun. Periaatteessa dokumenttityyli katoaa loppuvaiheessa jolloin kuvataan Wikuksen kamppailua suuryhtiön hyväksikäyttöä vastaan, samalla mukaan saadaan toimintaleffojen elementtejä.
Elokuva onnistui olemaan erikoinen ja samalla viihdyttävä. Jossain määrin ylistävien arvioiden jälkeen mulle pettymys. Tuntuukin siltä, että petyn aina mitä enemmän ennakkoon luen hehkutuksia ja sitten ne vaan jää päähän kummittelemaan. Tästä huolimatta on elokuva loistava kokemus. Se osoittaa miten pienemmälläkin budjetilla on mahdollisuus saada tehosteista hienoja ja muutenkaan sujuvaan kokonaisuuteen ei tarvita aina massia.

[Negativ]

[size=8] Notes on a Scandal




***½[/size]

 (2006)
 (Suom. Paljastavat merkinnät)



Pääosissa: Cate Blanchett, Judi Dench, Bill Nighy, Andrew Simpson
Ohjaaja: Richard Eyre
Käsikirjoittaja: Patrick Marber (Zoe Heller, romaani)



”One Woman's Mistake Is Another's Opportunity...”


Notes on a Scandal kertoo pian eläkkeelle jäävän opettajan kieroutuneesta suhteesta nuorempaan kollegaan. Barbara Covett (Dench) on kaikenlaista elämänsä aikana kokenut vanhapiika. Hänen paras ystävänsä on vaihtanut työpaikkaa ja näin ollen Barbara on elänyt yksinäistä elämää vain kissa seuranaan. Kun kouluun saapuu uusi kuvaamataidon opettaja Sheba (Blanchett), kiinnostuu Barbara muiden ohella heti Sheban seurasta. Naisessa on jotain vangitsevaa, joka vakuuttaa myös erään oppilaan. Varovasti Barbara ujuttautuu Sheban seuraan ja pian heidän välilleen syntyy vahva luottamus. Sheba avautuu Barbaralle avioliittoansa koskevia asioita myöten. Barbara tuntee syvempiä tunteita Shebaa kohtaan ja alkaa kuvitella heidän suhteestaan liikoja. Kun likainen salaisuus Shebasta paljastuu, alkaa Barbara käyttää sitä hyödykseen päästäkseen lähemmäs pakkomielteensä kohdetta.
Notes on a Scandal on rohkea psykologinen trilleri. Se kertoo yksinäisen naisen häikäilemättömyydestä ja päättävyydestä tunkea väkisin toisen ihmisen elämään. Judi Dench, Cate Blanchett ja Bill Nighy on vahva kolmikko, jokainen vetää roolinsa läpi tunteella. Aihepiiriltään elokuva on melko arka jonka vuoksi katsominen voi tuntua ahdistavalta. Silti elokuva ei noussut merkkitapaukseksi, se onnistui olemaan vain ”hyvä”, vaikka kaikki palkinnot ja ehdokkuudet ovatkin ihan ansaittuja.

[Negativ]

[size=8] Black Snake Moan




***-[/size]

 (2006)
 


Pääosissa: Christina Ricci, Samuel L. Jackson, Justin Timberlake, John Cothran Jr., Michael Raymond-James
Ohjaaja: Craig Brewer
Käsikirjoittaja: Craig Brewer



”Everything is hotter down south.”


Rae (Ricci) on nuori nainen jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Poikaystävä Ronnie (Timberlake) on tuki ja turva, mutta hän on lähdössä armeijaan. Pikkukaupungissa liikkuu huhuja Raen menneisyydestä ja sairaudesta, sairaudesta joka tekee hänestä kyltymättömän nymfomaanin. Heti kun Ronnie on poissa maisemista, Rae etsii seuraa muualta. Huumesekoilun ja bileillan jälkeen tien poskeen heivatun puolialastoman Raen löytää juuri eronnut maanviljelijä, bluesmies Lazarus (Jackson). Lazarus haluaa auttaa naista saamaan elämänsä kuntoon, sillä hyvän kristityn velvollisuutena on auttaa apua tarvitsevia. Metodi kyllä tuntuu kyseenalaiselta, Lazarus kun päättää laittaa Raen ketjuihin kiinni.
Ohjaajalla on hieman hapuileva ote elokuvaan vaikka onkin onnistunut kuvaamaan hienosti miten kahden täysin erilaisen ihmisen välille muodostuu ystävyys. Lazarus ja Rae onnistuvat tukemaan toisiaan huomaamattaan. Opetuksena on siis yksinkertaisesti se, että pohjalta on mahdollisuus nousta. Bluesmusiikin tuoma tunnelmallisuus on elokuvan parhainta antia. Musiikin voimaa ei pidä aliarvioida. Ricci on hienoa nähdä näinkin vahvassa roolissa muutaman flopin jälkeen, Jackson on yhtä äijä kuin ennenkin. Myös Timberlake yllättäen onnistuu olemaan ihan jees, ei hän huono näyttelijä ole vaikka henkilökohtaisesti neuvoisinkin häntä keskittymään musiikkiin. Elokuvan heikoin lenkki on hieman töksähtävä loppu, se tuntuu vähän liian turvalliselta ja väkinäiseltä.





Damn she’s hot.

[Negativ]

[size=8] Elephant




***½[/size]

(2003)
 


Pääosissa: Alex Frost, Eric Deulen, John Robinson, Brittany Mountain, Carrie Finklea, Elias McConnell, Nicole George
Ohjaaja: Gus Van Sant
Käsikirjoittaja: Gus Van Sant



”An ordinary high school day. Except that it's not.”




Elephant pohjautuu Columbinen lukion tapahtumiin 20.4.1999, tuona päivänä kaksi poikaa marssi aseistautuneena kouluun ampuakseen oppilaita ja opettajia armottomasti. Elokuva ei ole suora kertomus näistä tapahtumista, Columbine on toiminut innoittajana. Se on omanlaisensa kertomus koulusurmista.
Elokuvan hienous piileekin siinä, että se ei mässäile tai moralisoi. Se ei sinänsä tarjoa mitään motiiveja tai syitä miksi näin voi tapahtua. Oppilaita kuvataan vain pintapuolisesti, kenenkään sielunmaisemaa sen tarkemmin esittelemättä. Oppilaat haahuilevat käytävillä kuin olisivat jo kuolleita; yksi haluaa välttää pissisten ilkeät sanat ja katseet, toinen turvautuu valokuvaukseen. Itse pidin sitä loistavana ratkaisuna, on totta, että suurimmalle osalle uhrit ovat aina tällaisissa tapauksissa kasvotonta massaa. Ei siihen tuskaan voi samaistua ennen kuin on itse sen joutunut kokemaan tai menettänyt lähimmäisensä. Näin on myös onnistuttu jättämään turha lätinä pois.
Gus Van Santilla on taitoa tehdä taiteellisia elokuvia, aidosti taiteellisia vaikka ne tuntuvatkin niin tavanomaisilta. Jo pienet kikat kameralla saavat aikaan valtavirrasta erottuvan elokuvan. Näyttelijät ovat kaikki amatöörejä, jonka ansiosta leffassa on pientä dokumenttimaista tunnelmaa.

[capri]

Hienoja arvosteluja. Toi Riccin tähdittämä leffa vaikuttaa mielenkiintoiselta ihan vain pelkästään siks, että siinä on Ricci

[capri]

Die Hard 3 - Koston enkeli (Die Hard: With a Vengeance) 1995

****

Die Hardin kolmas osa jatkaa tuttua tarinaa - tosin muutoksia on tapahtunut viidessä vuodessa. John McTiernan on palannut ohjaajaksi. Tässä kolmannessa osassa on mielestäni hieman vähemmän kliseisiä kohtauksia, juoni on monitahoisempi ja aiempaa toimintaa ja väkivaltaa on korvattu dialogilla ja useammilla henkilöhahmoilla. John McClane (Bruce Willis) on saanu aisaparikseen pätevän ja rohkean miehen Zeus Carverin (Samuel L. Jackson). Pahiksena loistaa tällä kertaa ilkeä Simon Gruber (Jeremy Irons). Elokuvan alussa tunnelmallinen musiikki katkeaa valtavaan räjähdykseen ja outo pommimies Simon ilmoittautuu New Yorkin poliisilaitokselle ja vaatii John McClanea takaisin töihin. McClaine joutuu krapulaisena mukaan arvoitusten ja leikkien juoksukilpailuun, joka Die Hard -elokuville ominaisesti päätyy mitä uskomattomimpiin suorituksiin. Elokuvan alku ja keskiosa ovat tosi hyvät, mutta loppu ei ole ihan niin hyvä. Se on ehkä jo aavistuksen liian mahtipontinen. Kuitenkin tämä kolmaskin osa on viihdyttävää toimintaa ja näppärää juonittelua. Sivuosassa vilahtaa meidän oma Tony Halmeemme Roman-nimisenä gangsterina. Se jos mikä on hauskaa. Elokuva ansaitsee hyvänä toimintaelokuvana neljä tähteä. Samuel L. Jackson tuo tosi hyvän lisän elokuvaan.

[Negativ]

[size=8] Perfume – The Story of a Murderer





**-[/size]

 (2006)
 



Pääosissa: Ben Wishaw, Alan Rickman, Dustin Hoffman, Rachel Hurd-Wood
Ohjaaja: Tom Tykwer
Käsikirjoittajat: Andrew Birkin, Bernd Eichinger, Tom Tykwer & Patrick Süskind (romaani)



”He lived to find beauty. He killed to possess it.”



Jean-Baptiste (Wishaw) huomaa jo lapsena viehättyvänsä tuoksuista. Hänellä on lahjakkuus aistia ja erotella tuoksuja. Joutuessaan tekemään hanttihommia Jean-Baptiste kohtaa parfyymintekijän Giuseppe Baldinin (Hoffman). Baldinin loistokas ura on ollut jo pidemmän aikaa laskussa. Huomatessaan nuoren miehen lahjakkuuden päättää Baldini käyttää sitä hyväkseen.
Jean-Baptiste keksii nerokkaan reseptin, mutta siihen tarvitaan yhdeksi aineosaksi kuolleen nuoren tytön ruumis, siitä kerätty tuoksu. Jean-Baptistelle kehittyy pakkomielle täydellisen hajuveden luomisesta eikä hän pysty hillitsemään murhaviettiään.
Kaupunkiyhteisön asukkaat järkyttyvät nuorten tyttöjen mystisistä kuolemista. Suurimman pakkomielteen Jean-Baptiste kehittää paikallisen, arvostetun virkamiehen Richisin (Rickman) tyttäreen Lauraan (Hurd-Wood).
Perfume oli omituisin elokuva mitä olen vähään aikaan katsonut. Juoneltaan erikoinen ja mielenkiintoinen. Loppua kohden aika kävi pitkäksi, tuntui ihan käsittämättömältä ajatukselta, että ruumiista muka voitaisiin kerätä tuoksuja. Juoni alkoi mennä niin absurdiksi, että mielenkiinto kyllä loppui kesken. Kun vielä ruutuun läväytetään orgiat niin teki mieli lopettaa katselu kesken. Uskon, että kirja on parempi, niinhän se yleensä on.

[Negativ]

[size=8] Goya's Ghosts




**[/size]

(2006)
 


Pääosissa: Javier Bardem, Natalie Portman, Stellan Skarsgård, José Luis Gómez, Blanca Portillo
Ohjaaja: Milos Forman
Käsikirjoittajat: Milos Forman & Jean-Claude Carrière



”Tell me what the truth is.”



Espanjan inkvisition aikaan (1790-1810) taiteilija Francisco Goya (Skarsgård) maalasi ja piirsi inkvisiittoreiden mielestä kyseenalaisia taideteoksia. Säädyllisten maalausten lisäksi Francisco painatti yhteiskuntaa, erityisesti papistoa ja inkvisiittoreita kritisoivia töitä. Siitä huolimatta taiteilija on kuninkaallisten suosiossa, joten Goyan henkeä ei uskalleta uhmata. Franciscon monissa niin sanotuissa säädyllisissä maalauksissa esiintyy nuori, rikkaan kauppiaan tytär Inés (Portman). Lorenzo (eräs inkvisiittoreista, roolissa Javier Bardem) päättää tilata muotokuvan Franciscolta. Lorenzo ottaa viattoman Inésin silmätikukseen ja uuden inkvisition välineeksi. Francisco menettää muusansa, jonka ehkä ajateltiin vaikuttavan hänen työskentelyynsä. Inés joutuu käymään läpi kidutussessioita, joiden aikana hänet pakotetaan tunnustamaan valheellisia lausuntoja. Francisco yrittää tietysti parhain keinoin auttaa ystäväänsä, mutta kiero Lorenzo pistää kovin hanttiin.
  Elokuvaa oli ärsyttävä katsoa. Juoni tuntui rönsyilevän eri suuntiin ja pian olikin hypätty 15 vuotta eteenpäin. Ensimmäistä kertaa pitkästyin Milos Formanin ohjauksen parissa. Espanjan inkvisitio ei ole kovinkaan tuttu aihe mulle, joten siinä mielessä se oli mielenkiintoista katsottavaa. Javier Bardem on lahjakas näyttelijä, joka on roolissa kuin roolissa ilo silmälle. Natalien hahmo kehittyi leffan aikana hurjaan suuntaan, joten hänen tunteikkaasta roolistaan tulee ehdottomasti plussaa. Muuta positiivista on vaikea keksiä. Lopulta itse Francisco tuntui jäävän sivurooliin, valtavan lahjakas Skarsgård jäi tylysti varjoon. Juonta tiivistämällä elokuvasta olisi voinut saada ihan katselukelpoisen, nyt ei kyllä toista kertaa huvittaisi tätä katsoa.

[Negativ]

[size=8] You, Me and Dupree



***[/size]

(2006)


Pääosissa: Owen Wilson, Matt Dillon, Kate Hudson, Michael Douglas, Seth Rogen
Ohjaajat: Anthony Russo & Joe Russo
Käsikirjoittaja: Michael LeSieur




“Two's company. Dupree's a crowd.”


Owen Wilson esittää hölmöä ja huoletonta Dupreeta, joka on kaveriporukan yllytyshullu. Dupreen paras ystävä Carl (Dillon) on mennyt vastikään naimisiin upean Mollyn (Hudson) kanssa. Kun Dupree jää työttömäksi ja on joutunut punkkaamaan kantabaarinsa sohvalla, pyytää Carl hänet luoksensa asumaan. Dupreen touhuista aiheutuu kaikenlaista harmia ja nuoren parin avioliitto onkin osittain sen takia koetuksella. Carlin kireitä hermoja ei helpota yhtään tiukka appiukko (Douglas), joka sattuu myös olemaan hänen pomonsa. Lisäksi Carl on varma, että Dupree yrittää iskeä Mollyä. You, Me and Dupree ei ole mikään kreisikomedia vaikka trailereita katsoessa sellaisen vaikutelman saattoikin saada. Hauskuus perustuu lähinnä Wilsonin rutiininomaiseen suoritukseen. Myös Seth Rogenin minimaalinen rooli hauskuutti. Oikeastaan elokuvassa parasta olivat siis näyttelijät, Douglaskin sopii ilkeän appiukon rooliin. Tarina on vain hieman tylsä ja arvattava. Dupree on toki henkilönä hellyyttävä rassu, hänenlaisiaan on varmasti jokaisen tuttavapiirissä. Sisällöllisesti elokuva vain antoi odottaa jotain enemmän. Ei naurata, mutta kuitenkin hymyilyttää vähintään. Ehkä tää on vaan sellane yksinkertainen feel good movie jolta ei pitäiskään odottaa mitään erityistä.

[capri]

Tapahtui Las Vegasissa (What Happens in Vegas) 2008

**½

Ohjaaja: Tom Vaughan
Pääosissa: Ashton Kutcher, Cameron Diaz, Lake Bell, Queen Latifah, Rob Corddry

Elokuva on ennalta-arvattava. Kaksi onnetonta, Joy (Diaz) ja Jack (Kutcher), tapaavat Las Vegasissa, päätyvät naimisiin ja sattuvat voittamaan jättipotin. Pari haluaa eron, mutta sepäs ei olekaan niin helppoa. No sitten tuomari päättää pistää heidät kärsimään puoleksi vuodeksi: heidän pitää kunnioittaa avioliittoaan, käydä terapiassa jne., jotta heillä on mitään mahdollisuuksia saada rahoja. Elokuvassa on monia hauskoja hetkiä, mutta elokuva kärsii ennalta-arvattavuudesta ja näyttelijöiden paikoittaisesta kömpelyydestä. Loppukohtaus varsinkin on niin kliseinen sekä epäaito, että toivoin leffan loppuvan nopeasti. Mutta välillä tosiaan elokuva viihdyttää, ilostuttaa ja naurattaakin. Ei mitään erityistä, mutta aika mukava yhden illan juttu: naurattaa ehkä sen yhden kerran. Pääpari ei jostain syystä loista leffassa, ja parhaimpia hahmoja ovatkin sivuhenkilöt eli Bell ja Corddry.

[ilppez]

UNITED (2003)

***½

"Tässä Kåre harjoittelee pallon saamista maaliin. Siten hän voi aikanaan saada huippupalkkaa ja upeita naisia."

26-vuotiaana Kårella on upea nainen, Anna, mutta hän haaveilee vieläkin jalkapalloilijan urasta. Anna ja Kåre aikovat ostaa unelmiensa talon, mutta kapuloita iskee rattaisiin Norjan pankki, joka ei myönnä Kårelle lainaa. Kuvioon ilmestyy Stian, Kåren ja Annan tuttu lapsuusajoilta ja Kåren vanha kiistakumppari. Stian on menestynyt hyvin elämässään ja hän on tullut pistämään asiat kuntoon Kåren työpaikalla - eli sanomaan irti porukkaa. Pian Stian haluaa myös Annan itselleen.

Elokuva oli pohjoismaalaiseksi pläjäykseksi varsin viihdyttävä. Tosin katsojan täytyy tietää perusfaktat Manchester Unitedin 2000-luvun alun joukkueesta, jotta saisi kaiken irti elokuvasta, mitä on otettavissa. Muuten jää moni pieni, hieno yksityiskohta huomaamatta.

Kun elokuvaan lisätään vielä outo pankkivirkailija, ukrainalainen valmentaja joka vaatii kunnioitusta, Kåren ystävä joka laulaa eräässä kohtauksessa heviserenadin, jalkapalloselostaja sekä junnujoukkue jossa pelaavat mm. Berg, Beckham, Scholes ja Cantona niin norjalainen elokuvaelämys on taattu. Varsinkin Kåren teini-ikäinen ystävä, Iversen, on loistava hahmo elokuvassa.

"Minä en siis saa pelata tänäänkään.
Iversen, joukkuen ei koskaan ole parempi kuin sen heikoin lenkki. Meille on parempi pelata yhden miehen vajauksella. Olemmehan puhuneet siitä aiemminkin."

Ja elokuvassa näkyy pätkä Ole Gunnar Solskjaerin haastattelua.
"Monet uskoivat, että Kåre tulisi pelaamaan Manchester Unitedissa. -- Kuten tiedämme, Ole Gunnar vei Kåren paikan."

 

[Jennu]

50 first dates (2004)


Henry Roth (Adam Sandler) on Havaijilla asuva, akvaariossa työskentelevä auttamaton naistenmies, joka löytää seuraa turisteista. Eräänä päivänä Henry kuitenkin törmää paikallisessa kuppilassa Lucyyn (Drew Barrymore) joka vie mieheltä oitis jalat alta. Seuraavan kerran kuitenkin heidän tavatessa Lucy ei muista Henryä. Henry saa tietää, että Lucy on menettänyt auto-onnettomuudessa lyhytkestoisen muistinsa: hän muista elämänsä onnettomuuten asti, mutta unohtaa kaiken uuden aina nukkuessaan. Henryn pitää siis saada Lucy kiinnostumaan itsestään joka päivä aina uudestaan.
50 first dates on oikein hyvä romanttinen komedia. En sanoisi, että oikein hyvä elokuva, vaan romanttinen komedia. Se on jossain määrin kliseinen, mutta niinhän ne romkomit tuppaa yleensäkin olemaan. 50 first datesissa on taas muuten aika lailla kaikki kohdallaan. Näyttelijät on hyviä, ja varsinkin Drew Barrymore ihastutti herttaisuudellaan. Adam Sandler ei ollut ollenkaan niin ärsyttävä kuin yleensä, ja sivuosissa nähtävät Rob Schneider, Sean Astin ja Blake Cark olivat hekin hauskoja. Huumori oli suurimmaksi osaksi onnistunutta eikä ihan puhkikulutettua. Elokuvan juonen kulku ja loppu nyt oli aika arvattavissa, mutta missäpä romanttisessa komediassa ei. 50 first dates ei kuitenkaan ole himosiirappinen ja ideakin on ihan hyvä, joten suosittelen ainakin lajityypin ystäville. Sitä paitsi Havaijin maisemat on ihan mielettömän kauniit, joten siinäkin yksi syy katsoa tämä.

***+

[ilppez]

^ Putkikohtaus oli paras!

[capri]

Inside Man (2006)

***½

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: Denzel Washington, Clive Owen, Jodie Foster, Christopher Plummer

Neljä maalaria ilmestyy Wall Streetin pankkiin, sulkee takanaan ovet ja ottaa 50 panttivankia. Siinä elokuvan juoni lyhykäisyydessään. Panttivankineuvottelija Keith Frazier (Washington) yrittää saada tilanteen selvitettyä, mutta pääroisto (Owen) tuntuu olevan koko ajan askeleen edellä. Elokuvassa on myös sivujuonteelta vaikuttava tarina, jonka aikana viileä Madeleine White (Foster) ilmestyy kuvioihin. Elokuvan aikana tarinassa pompitaan välillä miten sattuu, joten sitä oli ihan aluksi vaikea seurata, mutta elokuvan sujuva dialogi pelastaa paljon. Elokuvan loppuratkaisu on sinänsä hassu, että se paljastetaan jo melkein heti, mutta toisaalta ihan lopussa tulee vielä pieni käänne. Ei kuitenkaan mitään tajuntaa räjäyttävää oho tapahtui noin -käännettä. Näyttelijät ovat hyviä, ja tosiaan meininki ihan ok, mutta paikoittain Lee on keskittynyt kamerakikkailuun ja ohjaus on turhankin ärhäkästä välillä. Parasta on kuitenkin se, että elokuvan aikana ei liikaa selitetä toimintaa, ja esim. monet ryöstäjien teot saa katsoja ihan itse päätellä, että miksi niin tekevät. Ihan kelpo rikosdraamatrilleri, jonka aikana viihtyy. Dialogi ja näyttelijät parasta.

[Jennu]

The Ruins (2008)


Meksikossa lomaileva kaveriporukka, Amy (Jena Malone), Stacy (Laura Ramsey), Jeff (Jonathan Tucker) ja Eric (Shawn Ashmore) törmäävät matkallaan saksalaiseen Mathiakseen (Joe Anderson) joka kertoo lähtevänsä tutkimaan tuntemattomia ja turistivapaita Maya-raunioita. Ystävykset kiinnostuvat välittömästi matkasta, ja päättävät lähtä mukaan, ja huomaavat myöhemmin, että ei ehkä olisi kannattanutkaan.
The Ruinsin alkuasetelmat ovat aika tutut. Lomaileva porukka lähtee jonnekin tuiki tuntemattomaan, turvana vain toisensa. Tästä huolimatta The Ruins kuitenkin onnistuu välttämään lajityypin pahimmat kliseet. Melkeen jokaiseen hahmoon saadaan elokuvan aikana vähän syvyyttä, mikä on melko harvinaista kauhuelokuvissa. Ehkä se johtuu näyttelijöistä, en tiedä, mutta ihan kiitettävää työtä tekivät ottaen huomioon että aika tuntematonta porukkaa suurin osa. Jonathan Tucker taitaa tehdä parhaimman suorituksen. The Ruins myös yllätti karuudellaan ja välillä aika ällöttävillä kohtauksilla. Piti ihan irvistellä. Hienoa myös tässä oli se, että loppuen lopuksi tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat suurempi vaara toisilleen kun se, mitä yhdessä pelätään. The Ruins esitti asian hienosti. Loppukin oli aika hyvä, mutta toisaalta jäin kaipaamaan jotain kunnon twistiä. Suhteellisen karu se oli kuitenkin ja sitä odotan aina kauhuleffoilta. Aika hyvä kauhupätkä tää oli näin kokonaisuudessaan, mutta ei silti mieleenjäävä.

***+

[capri]

Die Hard 4.0 (Live Free Or Die Hard) 2007

***½

Ohjaaja: Len Wiseman
Pääosat: Bruce Willis, Justin Long ja Timothy Olyphant

Neljäs osa Die Hardia. Voiko näihin kyllästyä koskaan? Huomautan nyt vielä tässä, että arvostelen näitä elokuvia genreittäin eli tämä elokuva ei ehkä saisi näin monta tähteä, jos se joutuisi kokonaisvertailuun monien parhaimpien elokuvien kanssa, mutta toimintapläjäyksenä tämä on kyllä aikas hyvä. Tosin tässä neljännessä Die Hard -leffassa on jo niin paljon epäuskottavia kohtauksia, että ei mitään rajaa. Oikeesti! Turha edes yrittää kertoa, miten epäuskottavaa on, kun sekä John McClane että joukko kasvottomia vihollisia on kestävämpiä kuin koneet. Mutta jotkut kohtaukset on jo niin naurettavia, että ne on jopa hauskoja. Tämän leffan parissa ei ole säästelty erikoistehosteissa, aika hersyvää katsottavaa jotkut kohtaukset. Mutta juonesta: no se on aika tylsä ja epäkoskettava. Taas ne terroristit yrittää saada rahaa ja taas ne saa paljon sekasortoa aikaan, tällä kertaa hakkeroimalla tiensä kaikkiin tärkeisiin paikkoihin. Ja tietenkin McClane on ainoa, joka voi heidät pysäyttää. Eipä sillä rintamalla mitään uutta. Vanhentunut Willis ei ole ehkä niin hehkeä tässä leffassa, mutta nuori Justin Long korvaa vähän nörttimäisellä olemuksellaan. Näyttelijätyöskentely ei kuitenkaan ole tämän leffan pääpointti. Toiminta, toiminta ja vielä kerran toiminta. Ja sitä piisaa. Ei tätä ehkä voi miksikään kruunaamattomaksi kuninkaaksi kutsua tätä leffaa, eikä tässä ole ekan leffan aitoutta, eikä tätä ehkä jaksa katsoa juuri niistä syistä niin monta kertaa uudestaan, mutta kyllä tämän kerran katsoi. Ja naispahis oli aikasta kovaa kamaa!

[capri]

Match Point 2005

***½

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Jonathan Rhys Meyers, Scarlett Johansson, Emily Mortimer ja Matthew Goode

Varoitus! Saattaa sisältää jotain juonipaljastuksia.

Match Point on mielenkiintoinen elokuva. Tennispallo putoaa verkkonauhan päälle, etkä tiedä, kummalle puolelle se putoaa -analogialle perustuva elokuva herättää ajattelemaan, ihmettelemään ja paheksumaan, kun se saamaan aikaan kierolla tavalla hämmästyttää ja ihastuttaa. Ilmeettömän kivikasvoisen ja kovan, mutta samaan aikaan lapsenkasvoisen Meyersin esittämä Chris Wilton tajuaa, ettei hänestä ole tennisammattilaiseksi. Sen sijaan hänellä on mahdollisuudet loistokkaaseen elämään, kun hän alkaa seurustella Chloe Hewettin (Emily Mortimer) kanssa. Samaan aikaan toinen nousukas Nola Rice (Scarlett Johansson) on kihloissa Chloen veljen Tomin (Matthew Goode) kanssa. Näiden kahden tiet kohtaavat intohimoisesti, joka käynnistää yllättävän tapahtumasarjan. Elokuvan teemat käsittelevät sitä, kuinka paljon sattuma - ja onni - vaikuttaa kunkin elämään. Ja miten moraalin rajoja rikotaan, kun halutaan jotain. Selvää pahis-hyvis-asetelmaa elokuvassa ei ole, vaikka monet päähenkilön teot ainakin omasta mielestäni sen verran moraalisesti epäilyttäviä, että olisi tehnyt mieli lätkiä tyyppiä päin näköä. Näyttelijät ovat loistokkaita, elokuvan ohjaus moitteetonta ja woodymaista sekä kerronta erittäin hyvää. Elokuvassa on myös hyviä intertekstuaalisia viittauksia, jotkut vähän kyllä liiankin selviä, kun päähenkilö jo elokuvan alussa lukee Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Verkkoanalogia ja loppuratkaisu jäivät sen sijaan vaivaamaan mieltäni, koska yleensä häviät, jos tennispallo tipahtaa omalle puolelle verkkoa. Elokuva oli mielestäni tosi hyvä, mutta puolikas lähti sen takia, että juoni oli jokseenkin ärsyttävä.

[Kiiamo]

17 Again (2009)

****
Ohjaaja: Burr Steers
Käsikirjoittaja: Jason Filardi
Pääosissa: Leslie Mann, Matthew Perry, Michelle Trachtenberg, Sterling Knight, Thomas Lennon, Zac Efron

Mike O'Donnel (Efron/Perry) on korisjoukkueen kapteeni, hänellä on kouluin kaunein tyttöystävä (Leslie Mann), koulustipendi lähestulkoon kädessä ja mikään ei tunnu olevan paremmin. Kuitenkin kesken erään tärkeän korismatsin tyttöystävä kertoo olevansa raskaana ja saa Miken täysin sekaisin.
Hänen pitäisi tehdä tärkeä päätös tulevaisuutensa kannalta - jatkaako peliä ja sitä kautta saada stipendi käteen vai lähteä seuraamaan tyttöystävää ja ottamaan vastuuta toisesta elämästä ?
Hän valitsee kuitenkin perheen ja näinollen hylkää unelmansa, kuitenkin katuen valintaansa.
16 vuoden jälkeen avioliitto on lipsumassa eroon ja Mike on täysin neuvoton. Eräänä iltana Mike saa kuitenkin mahdollisuuden olla "seventeen again" ja näinollen saada virheensä korjattua.

Mulla oli kamalat ennakkoluulot tätä leffaa kohtaan - joo, pääosassa komeilee kansikuvapoika Efron, joka on tunnettu teinileffojen babyfacena.
Mä sain huomata erehtyneeni ja tää leffa oli todellakin katsottavan arvoinen. Komediapuoli on hyvin hallussa.
Yllätyksiä mahtuu sekaan ja tapahtumat ja dialogit on loistavasti rakennettu.
Tää ei muutenkaan ollut sellainen teinileffa, jossa pääpiirteinä on seksi, viina ja kaikki muut kliseet mitä kyseisen 'genren' leffalta voisi odottaa.
Tää käsittelee hienolla ja realistisella tavalla lähimmäisen rakkautta.

Efron suoriutui roolistaan hyvin, jättäen osan muista hahmoista varjoonsa.

[capri]

Thelma & Louise 1991

****

Pääosissa: Geena Davis, Harvey Keitel, Michael Madsen, Susan Sarandon 

Ridley Scottin ohjaama elokuva on eräänlainen naisten roadmovie. Thelma (Geena Davis) on aviomiehensä vallan alla elävä kotirouva. Louise (Susan Sarandon) on avosuhteessa elävä tarjoilija, joka on kokenut kovia miesrintamalla. Parhaat ystävykset päättävät lähteä lomalle vuoristoon, mutta matka ei suju ihan suunnitelmien mukaan. Elokuva sai käsikirjoituksestaan oscarpalkinnon ja ihan ansaitusti, sillä elokuvan kerronta on aika upeaa, juonenkäänteet yllätyksellisiä ja dialogi mukaansatempaavaa. Elokuvan juonen lisäksi näyttelijät ovat elokuvassa hyviä, vaikka henkilökohtaisesti Davis ei miellytä mua pätkääkään. Sivuosassa J.D. (Brad Pitt) on aikasta hot, vaikka miehen roolisuoritus on paikoin aika huvittava. Henkilöhahmot kasvavat aika rajusti elokuvan aikana, mikä on jo vähän epäuskottavaa paikoin. Leffa on yhteiskunnallinen, feministinen ja lisäksi tosi moniulotteinen. Loppuratkaisu on erilainen. Kaiken kaikkiaan tosi hyvä elokuva, joka ei ehkä ihan nykypäivänä enää herätä samanlaisia tunteita kuin melkein kaksikymmentä vuotta sitten.

[Negativ]

Match Point oli mulle aikoinaan pettymys, mut toisaalta enpä mä Allenin leffoista oo koskaan oikeen välittäny, mut toi oli sentään jo askel oikeaan (siedettävämpään) suuntaan. Ainakaan Allen itse ei näytelly siinä neuroottista ja suhdesotkuista sekopäätä.

17 Again oli viihdyttävä ja musta yllättävän onnistunu. :') Samoin Thelma & Louise, nuori Brad Pitt on aika herkullinen ilmestys. Se takamus ja kaikki. 8DDDDDDDDDDDDDD Joo sori.

[capri]

Eurotrip (2004)

**

Ohjaaja: Jeff Schaffer
Pääosissa: Jacob Pitts, Michelle Trachtenberg, Scott Mechlowicz

Eurotrip on huumoripläjäys Road Tripin ja Old Scoolin tuottajilta. Oikeesti tätä leffaa katsoessa aivot pitää virittää tietylle taajuudelle, ni sit tälle voi oikeesti jopa nauraa - ja jopa pitää paikoittain hauskana. Juonikuvio on köppäinen. Scottyn tyttöystävä pettää jätkää bändin keulahahmon kanssa ja sitten hän voikin jo lähteä sähköpostirakkaansa perään Berliiniin, Saksaan. "Hauska" biisi "Scotty doesn't know" kulkee mukana matkalla eri sovituksineen. Mukana menossa muutama muukin kliseinen high schoolin päättänyt tyyppi. Elokuva on jotenkin niin raivostuttavan huono, että sen jotkut kohtaukset on ihan huippuja. Jos haluaa nähdä jotain superÿberskeidaa, jossa viljellään runsaasti alapäähuumoria, levitellään ja rietostellaan kaikilla mahdollisilla kliseillä ja esitellään stereotypioita Euroopasta, ni mikäs sen mukavampaa. Varustaudu siis sohvalle mukavasti ja virittäydy Eurotrip tunnelmaan. Parasta oli kohtaus junassa, jossa oli yks rietas italialainen. Sille naurettiin vielä seuraavanakin päivänä.

[capri]

Numeromurha (Murder By Numbers) 2002

**½

Ohjaajat: Barbet Schroeder
Pääosissa: Ben Chaplin, Michael Pitt, Ryan Gosling, Sandra Bullock

Elokuvassa kaksi teinipoikaa päättää tehdä "täydellisen murhan" ja he naureskelevat poliiseille, jotka selvittävät rikosta. Kovaa poliisihahmoa melko kliseisesti esittävä Sandra Bullock ei oikein vakuuta erityisesti, mutta pahimmat ongelmat leffassa ovat toteutuksessa. Elokuva laahaa tosi pahasti, ja koska suurin osa juonikuvioista on selvillä jo heti alussa, niin elokuvan puoleenväliin asti elokuva on aika sekavaa odottelua ja hahmojen taustojen väkinäistä psykologisointia. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla hahmoihin sisään, heidän tarkoitusperiinsä ja hahmot muutenkin (erityisesti ilmeetön Michael Pitt, joka ei ilmeisesti tarjoa missään leffassa minulle mitään) oli jotenkin huonosti rakennettuja, vaikka Ryan Gosling nuoresta iästään huolimatta on aika näpsäkkä tapaus. Elokuva ei oikein toimi semmoisena superjännänä trillerinä, eikä todellakaan draamana. Vähän jäi pliisuksi.

[capri]

X-Men (2000)

***½

Ohjaaja: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, James Marsden, Halle Berry, Anna Paquin, Famke Janssen

Sarjakuvaan perustuvan elokuvasarjan ensimmäinen osa on hyvä. Tietysti mun tähän katselunautintoon vaikuttaa väistämättäkin se tosiseikka, että oon nähnyt tän sarjan kokonaisuudessaan ennemminkin. Toisaalta taas en oo lukenut sarjakuvaa, joten se ei vaikuta pätkääkään mun mielikuviin. Elokuva on aika tyypillinen leffa genressään. Ihan viihdyttävä, ei mitenkään järisyttävän loistelias millään saralla, mutta ei juuri mitään erityisen pahaakaan sanottavaa. Eniten mua tällaisissa leffoissa kiehtoo tyyppien erikoiskyvyt, että mitä kaikkea jännää ne oikein tekee. Tästä syystä lempparihahmoni on tietty Mystique, koska se sen hahmon "puvustuski" on niin upee. Juoni on aika klassinen hyvä vastaan paha taistelu mutanttien olemassa olosta ja siitä, mitä he saavat tehdä kyvyillään. Eihän tämä nyt mitenkään järisyttävästi koskettanut, eikä näyttelijätyö päätä huimannut (vaikkei se mitään huonoa ollut), mutta muhun jotenkin tällainen viihde iskee ihan kiitettävästi.

[capri]

Closer - Iholla (Closer) 2004

***½

Ohjaaja: Mike Nichols
Pääosissa: Julia Roberts, Jude Law, Natalie Portman, Clive Owen

Closer on elokuva neljän ihmisen suhdekiemuroista, rakastumisesta, pettämisestä, luottamuksesta ja riippuvuudesta. Elokuvassa nähdään nimekäs näyttelijäkatras, mutta silti tämä elokuva vakuuttaa vain paikoin. Elokuvan parhaimmasta roolisuorituksesta vastaa Clive Owen joka on jykevä iholääkäri Larry. Hänen roolisuorituksensa saa paikoin jopa olon epämukavaksi, mikä on hahmon tarkoituskin - ainakin mielestäni. Natalie Portman on söpö Alice, joka kiinnittää heti ensimetreillä huomion muistokirjoituksia kirjoittavaan Daniin (Law), ja he aloittavat suhteen. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee mukaan valokuvaaja Anna (Roberts), jonka hahmo jää paikoin kovin tunteettomaksi ja vähäpätöiseksi. Alicen mukaan hän ei voi jättää kumppaniaan, jos vielä rakastaa tätä. Tämä motto jossain mielin tuntuu uskottavalta, vaikka kovin raadolliselta. Kerronta etenee paikoittain vilkkaasti ja aikahyppelyt voivat jopa hämmentää, mutta silti ne eivät häritse suunnattomasti, sen sijaan tarinan tylsyys ja masentuneisuus on välillä lievästi sanottuna ahdistavaakin. Jotkut kohtaukset ovat tosi hyviä, toiset tuntuvat ärsyttävänkin pitkitetyiltä. Elokuva on kömpelöllä tavalla sekava ja tosi tylsäkin, mutta silti se pitää käsittämättömästi otteessaan - ainakin paikoin. Onko se sitten näyttelijöiden ansiota vai mitä, mutta kyllä tämän kelpasi katsoa. Alussa ja lopussa kuultava Damien Rice - The Blower's Daughter (I Can't Take My Eyes Off You) on mielestäni elokuvassa melkeinpä parasta. Miksi näin huonon arvostelun jälkeen kuitenkin noin paljon tähtiä. En tiä. Kappaleesta yksi tähti, näyttelijöistä, erityisesti Owen ja Portman, toinen tähti ja elokuvalle puolitoista tähteä.