Elokuva-arvosteluja

[Negativ]

Miks kaikki tykkää Illusionista paitsi minä? :'D Inhosin Bielia ja se oli mun mielestä ennalta-arvattava leffa. :'D (Kaikki taas kiinnosti kuulla mun mielipide).

No mä oonki Matti Vanhanen leffojenkattoja.

:'DD No höpö höpö. Mä en vaan ymmärtäny ton päälle.

[Thesugarangel92]

Miks kaikki tykkää Illusionista paitsi minä? :'D Inhosin Bielia ja se oli mun mielestä ennalta-arvattava leffa. :'D (Kaikki taas kiinnosti kuulla mun mielipide).

No mä oonki Matti Vanhanen leffojenkattoja.

:'DD No höpö höpö. Mä en vaan ymmärtäny ton päälle.

No eiku oikeesti arvostan yleensä niitä leffoja joita kaikki muut vihaa. :'D siis jota koko maailma tyyliin vihaa. Sit oon yksin mielipiteeni kanssa sillai. (Y)

[Iita]

No eiku oikeesti arvostan yleensä niitä leffoja joita kaikki muut vihaa. :'D siis jota koko maailma tyyliin vihaa. Sit oon yksin mielipiteeni kanssa sillai. (Y)

Hei, entäs MINÄ sitte Katon elokuvia, jotka on tarkotettu mun siskon ikäsille Voin ihan oikeesti myöntää, että tykkäsin Hannah Montana elokuvasta Ja sitte just kaikki Risto Räppääjät ja Pelikaanimiehet on ihan parhait Et sugar, sul on oikeesti ihan hyvä leffamaku

Mutta kun nyt tänne aiheeseen eksyin.. Pitäis ehkä alkaa kans arvostelemaan leffoja, kun katon niitä suht koht paljo.

[Negativ]

[size=8] The Missing



***[/size]

(2003)
(Suom. Kadoksissa)

Pääosissa: Cate Blanchett, Tommy Lee Jones, Evan Rachel Wood, Jenna Boyd, Jay Tavare
Ohjaaja: Ron Howard
Käsikirjoittajat: Thomas Eidson (romaani) & Ken Kaufman


”How far would you go, how much would you sacrifice to get back what you have lost?”



Magdalena (”Maggie”) Gilkesonin (Blanchett) isä lähti samoilemaan intiaanien kanssa kun hän oli vielä pieni. Maggie toimii lääkärinä New Mexicossa jossa hän asuu kahden tyttärensä kanssa, eräänä iltana isä Samuel (Jones) saapuu oven taakse koska tarvitsee hoitoa. Isän ja tyttären suhde oli pahasti ajautunut karille, mutta apua ei silti voinut pimittää. Samuelin toiveena oli myös sovinnon tekeminen johon Maggie ei ole suostuvainen.
Kun Maggien vanhempi tytär Lilly (Wood) joutuu kidnapatuksi eikä paikallisesta sheriffistä ole apua, jää ainoaksi toivoksi oma isä. Siitä huolimatta, että isä ja tytär eivät tule toimeen lähtevät he yhdessä jäljittämään kidnappaajajoukkoa. Nuorempi tytär Dot (Boyd) on sisukas tyttö ja vaatii päästä mukaan.
Hieman hitaasta juonen etenemisestä huolimatta parin tunnin mittainen elokuva oli miellyttävä kokemus. Elokuvassa on varsin yleinen teema; perheensä vuoksi on valmis venymään vaativissakin tilanteissa. Leffa onnistui olemaan koskettava ja jossain määrin raaka, loppuosa oli toiminnallisempi ja piti mielenkiintoa onnistuneesti yllä loppuun saakka.
Näyttelijät olivat moitteettomia ja erityisesti Tommy Lee Jones loisti valkoisena intiaanimiehenä.

[Negativ]

[size=8] Vertigo



****[/size]

(1958)


Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Barbara Bel Geddes, Tom Helmore
Ohjaaja: Alfred Hitchcock
Käsikirjoittajat: Alec Coppel, Samuel A. Taylor (as Samuel Taylor), Pierre Boileau (romaani "D'Entre Les Morts") &Thomas Narcejac (romaani "D'Entre Les Morts")


” Give me your hand. Give me your hand.”


Hitchcockin jännärissä poliisin hommat loukkaantumisen takia jättänyt Scottie Ferguson (Stewart) saa toimeksiannon vanhalta ystävältä Gavin Elsterilta (Helmore). Gavinin vaimo Madeline (Novak) käyttäytyy erikoisella tavalla, hän on kuin eri ihminen ja eikä ole lainkaan läsnä. Madelinen ongelmana tuntuu olevan menneisyys eikä suvun historia jätä rauhaan. Scottie huomaa tunteidensa heräävän Madeleinea kohtaan ja se harmittaa hänen entistä tyttöystäväänsä Midgea (Geddes) joka on ollut miehen tukena erinäisten ongelmien ilmettyä onnettomuuden jälkeen.
Madeleinesta tulee suoranainen pakkomielle Scottielle. Toisen onnettomuuden kohdatessa Scottien ongelma tuntuu vain pahenevan.
   Elokuvaa ei suotta kehuta Hitchcockin parhaaksi. Juoni on moniulotteinen, yllätyksellinen ja kiero. Sekä Stewart että Novak ovat kummatkin hyvin vahvoja ja luontevia näyttelijöitä, vieläpä upealla karismalla varustettuja. Vaikka katsojalle tietyt asiat selviävät ennen Scottieta, on elokuvassa jännittävä tunnelma aina loppuun asti. Se peilaa hienosti ihmisen sielunmaisemaa, miten helposti sitä ihminen voikaan itselleen kehittää pakkomielteitä ja ongelmia. Musiikki on jälleen Bernard Hermannin käsialaa. Elokuvaa kannattaa katsoa ajatuksella, se on klassikko.

[Thesugarangel92]

No eiku oikeesti arvostan yleensä niitä leffoja joita kaikki muut vihaa. :'D siis jota koko maailma tyyliin vihaa. Sit oon yksin mielipiteeni kanssa sillai. (Y)

Hei, entäs MINÄ sitte Katon elokuvia, jotka on tarkotettu mun siskon ikäsille Voin ihan oikeesti myöntää, että tykkäsin Hannah Montana elokuvasta Ja sitte just kaikki Risto Räppääjät ja Pelikaanimiehet on ihan parhait Et sugar, sul on oikeesti ihan hyvä leffamaku

Mutta kun nyt tänne aiheeseen eksyin.. Pitäis ehkä alkaa kans arvostelemaan leffoja, kun katon niitä suht koht paljo.

Heh, mut mäki tykkään tollasista lastenleffoista !! rakastan kattoo niitä
Sitä paitsi on hyvä olla ernu ja omata mielipiteitä jotka eroaa valtavirrasta ;>

[Negativ]

[size=8] The Big Country



***[/size]

(1959)


Pääosissa: Gregory Peck, Jean Simmons, Carroll Baker, Charlton Heston, Burl Ives, Chuck Connors, Charles Bickford
Ohjaaja: William Wyler
Käsikirjoittajat: Donald Hamilton (romaani), Jessamyn West, Robert Wyler, James R. Webb,  Sy Bartlett & Robert Wilder


” I'm not going to go on living in the middle of a civil war.”



Merikapteeni James McKay (Peck) on kihlannut nuoren Patricia Terrillin (Baker) jonka isä omistaa suuren farmin ”Old Westissä.” Majuri Terril (Bickford) on ollut riidoissa toisen karjatilallisen Hannasseyn (Ives) kanssa vuosikausia. Riidan välissä on Julie Maragon (Simmons) joka sai isoisänsä kuoltua haltuunsa tämän tilan. Tilan mailla sijaitsee joki joka on oiva juottopaikka karjalle. Terrill ja Hannassey kummatkin havittelevat tilaa itselleen jotta voisivat saada juottopaikan haltuunsa niin, että toinen karjatila joutuisi vaikeuksiin.
McKay ei osannut aavistaa miten erilaiseen paikkaan hän onkaan joutunut, lännessä asioita käsitellään täysin eri tavalla kuin suurissa kaupungeissa joissa hän on tottunut majailemaan. Mies ei voi käsittää sitä, että miksi välienselvittelyjen pitää tapahtua tappelemalla. Kosto tuntuu olevan yleinen työkalu ja kunnian menettäminen ei tule kuuloonkaan. McKay ei saa kaikkien osalta kovinkaan hyvää vastaanottoa, heti alussa hän joutuu Hannasseyn pojan Buckin (Connors) nöyryyttämäksi. Patricia haukkuu Hannasseyn sukua roskaksi ja usuttaa tulevaa miestään
puolustautumaan mutta James McKay suosii ennemmin kärsivällisyyttä ja keskustelua kuin väkivaltaa. Patricia alkaa pohtia, että onko Jamesissa tarpeeksi miestä sittenkään. Mikä mies se sellainen on joka ei ajaudu tappeluun tai joka ei uskalla ratsastaa tallin pahamaineisimmalla hevosella? Kaksi täysin erilaista maailmaa joutuu vastakkain Jamesin saapuessa länteen, hän tuntee joutuneensa sisällissodan keskelle.
  Elokuva ei ollut täysin perinteinen western vaan se oli ennen kaikkea taitavasti rakennettu draama. Toki mukana oli perinteisiä kaksintaisteluja mutta kyseessä ei ollut vain äijäilyä, Julie nousi vahvaksi naishenkilöksi ja oli koko ajan tapahtumien kulun kannalta tärkeä.
Burl Ives voitti  Hannasseyn perheen pään roolistaan sivuosa Oscarin eikä missään nimessä suotta, hänen roolinsa oli väkevä persoona ja erittäin hyvä luonnetulkinta. Hän oli yksi elokuvan nautittavavimmasta henkilöistä, hänen poikansa Buckin ohella. Pisteitä pudotti lähes kolmetuntinen kesto, ehti hieman kyllästyä.

[capri]

Negsu en kyl yhtään ihmettele, että VÄHÄN kyllästyit ton western-leffan paris.
Mä tykkään ku sul on värikkäät noi tähdet.

[Jennu]

Marley & Me (2008)


John Grogan (Owen Wilson) päättää ystävänsä kehotuksesta ostaa uudelle vaimolleen Jennylle (Jennifer Aniston) hellyyttävän labradorinnoutajan pennun, joka saa nimekseen Marley. Vekkuli Marley ei olekaan mikään unelmakoira, se nimittäin järsii huonekalut, syö kaikkea mahdollista, hyppii yli-innokkaasti muiden ihmisten ja koirien päälle ja karkailee vähän väliä. John ja Jenny ehtivät jo moneen kertaan katua Marleyn ottamista, mutta huomaavat Marleyn vioista huolimatta, että se on heille yhtä tärkeä kuin oma lapsi.
Marley & Me on todella sympaattinen ja sydäntälämmittävä elokuva, joka sopii erityisesti koirien ystäville. Kaksituntinen kasvutarina seuraa Groganien elämää yli kymmenen vuoden ajan, jossa Marley on mukana niin ylä- kuin alamäet. Kahdessa tunnissa ehtii tapahtua paljon, mutta silti hahmot jäivät yllättävän etäisiksi koska elokuva pyörii niin paljon koiran ympärillä. Yli kymmenen vuoden tarina oli kuitenkin aika hyvin ahdettu kahteen tuntiin, ja vuosien kuluminen oli toteutettu näppärästi ilman "two years after" -fraaseja. Näyttelijät eivät olleet kummoisia, mutta ainakin Wilson ja Aniston sopivat hyvin rooleihinsa. Elokuvan loppu ei todellakaan tule puun takaa, mutta se onnistuu varmasti koskettamaan lähes jokaista. Marley & Me on kokonaisuudessaan kiva koko perheelle sopiva leffa, joka onnistuu jättämään hyvän, ehkä haikeankin, fiiliksen.

***

[capri]

Rico: Negsun Marley and Me leffa ei oo ainakaan tua etusivulla... Aattelin, että se on varmaan jääny vahingos välistä, ku muut sen sivun arvostelut on kyllä linkitetty.

[Negativ]

[size=8] Catch That Kid



***-[/size]

(2004)

(Suom. Operaatio Luvaton)

Pääosissa: Kristen Stewart, Corbin Bleu, Max Theriot, Jennifer Beals, Sam Robards
Ohjaaja: Bart Freundlich (loistava sukunimi : DD)
Käsikirjoittajat: Nikolaj Arcel (film "Klatretøsen" written by), Hans Fabian Wullenweber (film "Klatretøsen" written by), Erlend Loe (”film "Klatretøsen" written by), Michael Brandt & Derek Haas



” They're on a mission without permission...”




12-vuotiaan Maddyn (Stewart) isä Tom (Robards) on joutunut vuoteen omaksi kiipeilyonnettomuuden takia. Isälle ei voida antaa kotimaassaan tarvittavaa hoitoa vaan pitäisi matkustaa Tanskaan jossa kyseinen hoito on vasta kokeiluasteella. Maddyn äiti Molly (Beals) suunnittelee turvajärjestelmiä. Nyt on työn alla sattuu olemaan kaupungin suuren pankin järjestelmä. Siitä Maddy keksii, että hän voisi ryöstää pankin, koska muulla tavalla perhe ei saa rahoja hankittua, ja kun tyrannimainen pankinjohtajakaan ei suostu myöntämään lainaa.
Yhdessä kahden ystävänsä Gusin (Theriot) ja Austinin (Bleu) he tekevät suunnitelman jossa jokaisella on oma osansa, Maddyn kiipeilytaidot ovat hänen oma vahvuutensa.
    Elokuva oli söpö ja vauhdikas lastenleffa, eikä loppukaan ollut ihan täysin ennalta-arvattava.
Ajatukseltaan vähän samankaltainen kuin Spy Kids mutta ehkä hieman hauskempi ja vauhdikkaampi. Leffa sisälsi jopa kelvollisen kaahailukohtauksen josta taas tuli mieleen lastenversio Fast & Furiousista. Ehkä olen hieman hövelillä päällä kun annan tällaiselle leffalle näinkin korkean arvosanan, mutta mitäs jos vain viihdyin tän parissa?





//eka kuva ei ilmeisesti näkyny joten muoks muoks.

[capri]

Singles 1992

***

Ohjaaja: Cameron Crowe
Pääosissa: Bridget Fonda, Campbell Scott, Kyra Sedgwick, Sheila Kelley, Jim True-Frost, Matt Dillon, Bill Pullman

Viihdyttävä leffa kaikin puolin. Leffa kertoo nimensä mukaisesti joukosta sinkkuja. Linda (Sedgwick) tapaa Steven (Scott) yökerhossa ja heidän suhteensa alkaa siitä edetä, vaikka matkalla tietysti on mutkia. Samaan aikaan Steven naapurustossa tapahtuu, kun naapuri Janet (Fonda) yrittää epätoivoisesti saada huomiota rockhenkiseltä poikaystikseltään Cliffiltä (Dillon). Muitaki sinkkuja on mukana matkassa. Tarinan kerronta on ohjaajalta crowemaisesti melko mukavasti poukkoilevaa, ja tunnelma leffassa on rento, ja muutenkin kovin 90-luvun alun henkinen. Tyyli ja muoti on kyllä noista ajoista vahvasti muuttunut, ja leffa vaikuttaa jotenkin ikivanhalta siinä mielessä. Näyttelijätkin ovat jotenkin vanhan oloisia, kun ajattelee, että nykyään tällaisessa sinkkuleffassa olisi jotain ultrasöpöjä nuoria bimboja. Toisaalta näyttelijät ovat uskottavampia näin. Elokuvasta tulee paikoittain mieleen Frendit-sarjan ensimmäiset tuotantokaudet, vaikka tässä nyt ei mitään sitcom-huumoria olekaan. Leffa on kuitenkin ihan huumoripitoinen komedia. Parasta antia ehkä ovela käsikirjoitus ja hieno ohjaus. Sinkkuelämän vaikeuksia käsitellään mainiosti. En tiedä, onko sitten aika vienyt tältä leffalta jotain pois, koska vaikka tämän seurassa viihtyi tuntui sen paikoittain kovin kömpelöltä. Tosin hauska vanhaan aikaan liittyvä kohtaus oli se, kun puhelinvastaajan kasetti hajoaa, kun nauhaa kelataan taaksepäin.

[Negativ]

[size=8] Flashdance



***+[/size]

(1983)



Pääosissa: Jennifer Beals, Michael Nouri, Lilia Skala, Kyle T. Heffner, Sunny Johson
Ohjaaja: Adrian Lyne
Käsikirjoittajat: Thomas Hedley Jr.  (as Tom Hedley) & Joe Eszterhas



”Every day, she works in a man's world. Every night, she dances through the universe that is her dream.”

18-vuotias Alex Owens (Beals) työskentelee hitsarina, mutta käy iltaisin erään baarin lavalla tanssimassa. Tanssijat luovat itse omat koreografiansa. Vaikka tanssit usein ovat seksikkäitä, ei kyse ole vaatteiden riisumisesta ja strippaamisesta kuitenkaan.
Haaveena Alexilla on päästä arvostettuun tanssikouluun, mutta edes koetilaisuuteen ei tunnu olevan mahdollisuuksia päästä ilman vuosikausien treenejä arvostettujen ohjaajien kanssa. Itseluottamusta syö hienostelevien tanssijoiden ylimieliset katseet jonossa.
Alexia kannustaa ja opastaa eläkkeelle jäänyt balettitanssija Hanna (Skala) joka uskoo tytön taitoihin. Alexin asunto on ränsistynyt ja kaksi työtä vie voimia, silti naisella on vahvaa uskoa pärjäämiseen.
Hitsarin hommissa ollessaan pomo Nick (Nouri) yllättäen alkaa kiinnostua Alexista ja heidän välilleen syntyy yhteys.
Elokuva oli melko heppoinen juoneltaan. Klassinen ryysyistä rikkauteen, mutta toisaalta sitähän osakin odottaa joten ei se juurikaan häirinnyt. Kun katsoo imdb pisteytystä niin tuntuu siltä, että ihmiset ovat odottaneet liikoja. Itse pidin leffasta, tanssikohtaukset aiheuttivat wow efektin ”voi kun mäki osaisin”, musiikki oli hyvää ja 80-luvun tyyli, ihana.<3 Elokuva toi hyvän mielen, se on kannustava. Irene Caran Oscarilla palkittu Flashdance…What a Feeling aiheutti muutamia onnen kyyneleitä lopussa.

[capri]

Hal ja iso rakkaus (Shallow Hal) 2001

***

Ohjaus: Bobby Farrelly, Peter Farrelly
Pääosissa: Gwyneth Paltrow, Jack Black, Jason Alexander, Joe Viterelli, Susan Ward, Anthony Robbins

Ihan kelpo komedia Farrrellyn veljeksiltä. Elokuvan juoni on aika kliseinen, mutta ei se mitään, koska näyttelijät olivat hyviä ja tunnelma elokuvassa kuitenkin oli melkein koko ajan hauska ja viihdyttävä. En ihan tiedä, antoiko elokuva sen kummemmin mitään uutta ajateltavaa, mutta olihan se ihan kelpo pläjäys. Elokuvassa Hal (Black) on lapsuuden traumaattisten kokemusten takia vähän kieroon kasvanut, eikä oikein ymmärrä, että rakkaus on tärkeämpää kuin ulkonäkö ja että kauneus on katsojan silmissä (mitkä luultavasti olivat elokuvan "syvimpiä" sanomia). Pinnallinen Hal ei omasta ei-niin-viehättävästä-lookistaan huolimatta tykkää kuin supermallin näköisistä naisista. Sitten käy niin, että hän jää jumiin hissiin Tony Robbinsin (Robbins) kanssa, ja parin ovelun taikatempun jälkeen Hal näkee suoraan ihmisten sisäisen kauneuden. Tämä tietenkin aiheuttaa elokuvan aikana monta hauskaa hetkeä, kun Hal tutustuu upeaan Rosemaryyn (Paltrow), jonka muut ihmiset kuitenkin näkevät ihan eri tavalla kuin Hal. Elokuvan lopusta pidin siinä mielessä, että se antoi edes vähän uskoa siitä, että ihminen voi oikeasti rakastaa vain ihmistä, eikä tämän ulkonäköä. Muuten ärsytti se, että ihmisen sisäinen kauneuskin oli täysin nykyisten ulkonäkökriteerien näköinen: laiha blondi, jolla on pitkät sääret. Ei mulla tästä leffasta sen kummemmin oo pahaa sanottavaa. Kelpo komedia. Elokuvan suomennos kyllä ärsyttävästi korosti sitä, että iso ei ole kaunista.

[Negativ]

^HAAA. Teen kans tosta leffasta arvostelun kunhan vaan ehdin.

[capri]

Mr. Brooks 2007

***½

Ohjaus: Bruce A. Evans
Pääosissa: Kevin Costner, Demi Moore, Dane Cook, William Hurt, Marg Helgenberger, Danielle Panabaker

Mr. Brooks on ihan kelpo trilleri. Elokuvassa on vähän ehkä paikoittain poukkoileva juoni, sillä elokuvan aikana seurataan neljääkin eri juonilinjaa, mutta pääjuoni on kuitenkin selkeä: peukalonjälkimurhaaja on muutaman hiljaisen vuoden jälkeen päätynyt jälleen murhahommiin. Sarjamurhaaja on vuoden mies Mr. Brooks (Costner), jonka addiktio murhaamiseen on liian vahva. Käsikirjoittajat ovat vielä kirjoittaneet murhaajalle hienon alter egon tai pahan omantunnon (Hurt), joka yhdessä Brooksin kanssa keskustelee jopa muiden henkilöiden läsnäollessa. Murhaajan henkilöllisyyttä yrittää selvittää etsivä Tracy Atwood (Moore), jolla on myös muita ongelmia. Mukana sekoittamassa pakkaa on lisäksi omalaatuinen valokuvaharrastaja Mr. Smith (Cook). Elokuva on jotenkin kummallinen. Siinä pääpahiksen murhanhimoa selitetään geneettisillä syillä, ja syyllinen ei muka voi ongelmalleen yhtään mitään. Jostain syystä hahmot eivät tunnu kovin aidoilta, ja tästä syystä jopa katsoja voi toivoa pahiksen selviytyvän. Murhaaminen tuntuu jotenkin vääristyneen oikeutetulta, mikä tuntuu kyllä pahalta näin jälkeenpäin. Käsikirjoituksen kikkailut toimivat kuitenkin kaikesta järjettömyydestään huolimatta, näyttelijät ovat hyviä ja elokuvan musta huumori iskevää. Loppuratkaisut eivät kovinkaan paljon kummastuta tahi yllätä, mutta käänteet eivät pahemmin ärsytäkään. Parasta elokuvassa on loistava keskinäinen sanailu Costnerin ja Hurtin välillä. Molemmat tekevät hyvät roolisuoritukset. Mooren hahmolle kirjoitettu ylimääräinen juoni tuntuu jotenkin väkisinväännetyltä, mutta Moore on roolissaan silti myös hyvä. Ei ehkä ihan niin ainutlaatuinen kuin voisi olla tämä leffa, ja ehkä käsikirjoituksen idea on kadonnut jonnekin hämärän peittoon, mutta kelpo elokuva kuitenkin.

[Jennu]

The Haunting in Connecticut (2009)


Campbellin viisihenkinen perhe muuttaa esikoisen Mattin (Kyle Gallner) syövän takia Connecticutiin, lähelle sairaalaa. Perheen äiti Sara (Virginia Madsen) löytää isolle perheelleen täydellisen talon, jonne he oitis muuttavatkin. Talossa on kuitenkin jotain outoa, mitä kukaan muu ei näytä huomaavan kuin Matt. Vähitellen kuitenkin kaikki saavat säikyttelyä osakseen, ja Matt ryhtyykin lastenhoitajan Wendyn (Amanda Crew) ja pastori Popescun (Elias Koteas) kanssa ottaamaan selville, mitä talossa oikein tapahtuu.
The Haunting in Connecticut on keskivertoa parempi kauhuleffa. Se ei ole kauhean pelottava ja luottaa aika tavallisiin ja jo nähtyihin kauhuelementteihin. Se ei mässäile verellä ja ruumiilla, ja sen takia se erottuukin kivasti massasta. Siinä olisi silti saanut olla jotain vielä enemmän, sillä lopputulos jäi loppuenlopuksi vähän liian laimeaksi, jos ajatellaan, että tätä mainostetaan kauhuleffana. Näin yleensä leffasta ei ole kauheasti pahaa sanottavaa, näyttelijät olivat hyviä ja roolisuoritukset olivat parempia kuin kauhuleffoissa yleensä. Poppookin oli melko tuntematon Virginia Madsenia, Elias Koteasta ja Kyle Gallneria lukuunottamatta, vaikka nekään eivät välttämättä sano mitään. Leffan loppu oli vähän plääääh, jos itse olisin saanut päättää niin olisin muuttanut sitä, vaikka kyseessä onkin tositapahtumiin perustuva. En oikein tiedä, onko tämä kauhua vaiko draamaa, mutta ihan kelpo pätkä kuitenkin.

***

[Negativ]

[size=8] Shallow Hal (Hal & Iso Rakkaus)



*[/size]

(2001)



Pääosissa: Jack Black, Gwyneth Paltrow, Jason Alexander, Susan Ward, Tony Robbins
Ohjaaja: Bobby & Peter Farrelly
Käsikirjoittajat: Sean Moynihan, Bobby Farrelly & Peter Farrelly




A shallow man falls in love with a 300 pound woman because of her "inner beauty".



Romanttinen komedia kertoo Halista (Black) joka on pinnallinen mies. Hän ei kelpuuta daamikseen ketä tahansa, vaan ulkonäön pitää miellyttää häntä pieniä yksityiskohtia myöten, viis luonteesta.
Hississä Hal tapaa kuuluisan tv-guru Robbinsin jonka kanssa hän käy lyhyen keskustelun josta taas käy ilmi Halin pinnallinen elämäntapa. Robbins langettaa eräänlaisen hypnoosin Halin päälle ja tästä lähtien hän näkee ihmisissä heidän sisäisen kauneutensa.
Hal kiinnittää huomionsa oitis kauniiseen Rosemaryyn (Paltrow) ja piirittää neitokaista niin kauan, että hän lähtee syömään.
Elokuvan vitsit olivat tylsiä ja samankaltaisia eikä tosissaan muuta keksitty kuin Rosemaryn painon alla hajoavia penkkejä? Totta kai Rosemaryn ylipainolle naureskellaan eikä Hal tietenkään tajua mitään koska näkee tyttöystävänsä laihana. Elokuvan sanoma kai yrittää olla melko sympaattinen ja kannustava, mutta meni loppua kohden paasauksen piikkiin. En pitänyt leffasta ollenkaan, Farrellyiltä on tullut huomattavasti parempaa matskua kuten There’s Something About Mary (Sekaisin Marista). Black ei tunnu pääsevän vauhtiin missään kohdassa ja Paltrow tuntui olevan täysin väärässä projektissa mukana, vaikka ihana onkin.
Uuvuttava kokemus, ei mulle sopiva leffa ollenkaan.

[Negativ]

[size=8] Public Enemies



***½[/size]

(2009)



Pääosissa: Johnny Depp, Christian Bale, Marion Cotillard,  David Wenham, Billy Crudup, James Russo, Stephen Dorff
Ohjaaja: Michael Mann
Käsikirjoittajat: Ronan Bennett, Michael Mann, Ann Biderman & Bryan Burrough (book "Public Enemies: America's Greatest Crime Wave and the Birth of the FBI, 1933-34")




”Public Enemy #1.”



John Dillinger (Depp) poppoineen ryösteli pankkeja 30-luvulla Jenkkilässä lama aikaan. Dillingeristä tuli nopeasti valtion vihollinen joka onnistui jäätyään kiinni aina pakenemaan pirullisien suunnitelmien avulla. Dillinger oli kuitenkin kansan lemmikki jota tavikset kunnioittivat, sillä hän ei ryöstänyt tavalliselta kansalta vaan pankilta.
Elokuva on läpileikkaus Dillingerin viimeiseen vuoteen, joten pankkiryöstely kohtauksille ei ole annettu älyttömän suurta sijaa. FBI-pomo J. Edgar Hoover (Crudup) usuttaa Dillingerin joukkion perään erikoisagentti Melvin Purvisin (Bale). Purvisin urotekoihin kuuluu jo muun muassa Pretty Boy Nelsonin kiinniotto (lue tappo). Dillinger ehtii kaikesta huolimatta rakastua kauniiseen Billieen (Oscar-voittaja Cotillard) ja luvata tälle maat ja taivaat. Nainen lähteekin sen kummempia ajattelematta miehen matkaan.
Elokuva oli mielenkiintoinen kuvaus rikollisista jotka laittoivat tosissaan viranomaiset kyykkyyn. Hoover ei ole suuressa suosiossa koska paljon ylimääräistä rahaa on palanut rikollisten jäljittämiseen ja kiinniottoon, joka toisaalta on ollut hetkittäin aika tehotontakin. Hoover julistaa ”sodan” eikä kaihtele keinoja, mies on säälimätön vaikka oma kenttäkokemus onkin nolla.
Johnny Depp on jälleen todella karismaattinen ja vakuuttava, eikä Balekaan jätä missään nimessä kylmäksi. Jo se tosiasia, että nämä kaksi miestä ovat samassa elokuvassa tekee tästä ehdottomasti katsomisen arvoisen.
Oikeastaan elokuvan kaikessa ryminässä monet muut henkilöt jäävät vaisuiksi statisteiksi, erityisesti Dillingerin rosvojoukkio jää melkoisen kasvottomaksi ja mitäänsanomattomaksi. Billien rooliin on onneksi valittu Cotillard joka tuo sitä kaivattua naisen näkökulmaa ja syvyyttä. Realistisuutta toi ehdottomasti käsivarakamera jolla melkein koko leffa on kuvattu. Hetkittäin se hieman häiritsi, sillä kamera tuntui heiluvan rauhallisemmissakin kohtauksissa. Terävän tarkka kuva ja kuvaus yleensäkin olivat silti ensiluokkaista, nautin suuresti tummasta värimaailmasta, tyylikkäistä puvuista ja gangstereiden upeista autoista. Äänet olivat kamalan kovia parissa kohtauksessa, aseiden pauke oli niin kova että melkein luuli itse olevansa keskellä tapahtumia. Elokuvateatterissa kun istuu, niin ei valitettavasti ääniä voi itse säätää.
Aluksi mietin että 2,5 tunnin pituus on liikaa, mutta loppujen lopuksi olin sitä mieltä, että pituutta ei oikeastaan edes miettinyt. Draama ja toiminta oli tasapainotettu suhteellisen hyvin, vaikka toisaalta jäin kaipaamaan pankkiryöstöihin hieman monipuolisuutta. Oli mielettömän siistiä kun gangsterit ampuivat poliiseja kohti roikkuen auton ovesta. (8D)
Aloin oikeasti pitää Dillingeristä joten todellakin koin liikutusta ja sääliä loppua kohden, Dillingeristä annettiin inhimillinen ja ennen kaikkea monipuolinen kuva. Olin taas kahden vaiheilla tämänkin elokuvan suhteen 3,5 vai 4? Potentiaalia on jälleen pointsien nousuun joskus, ekalla kerralla kun ei aina huomaa kaikkea. 




Balen rooli oli samaan aikaan jäätävä mut sankarillinen, rakastuin yhteen kohtaukseen ihan täysillä mut en toki voi spoilata sitä. :'D

[Negativ]

Oli pakko korjata yhestä vanhasta arvostelustani kirjoitusvirheet ku vasta nyt nekin taas huomasin ja Banditsissä ei näkyny kuva, niin nyt sekin on sitten muokattu. :'D

//Public Enemies leffasta piti sanoo viel sen verran, et oli hassuu bongata Channing Tatum, Emilie De Ravin ja Leelee Sobienski minimaalisista rooleista. Leelee oli ruudulla kyllä eniten.

[capri]

Nuo kuvat ei aina jostain syystä näy. Mr. Brooksissakaan mulla ei aluks näkyny kuva jostain syystä, vaikka se siellä on.

[capri]

That Thing You Do! (1996)

***-

Ohjaus: Tom Hanks
Pääosissa: Tom Everett Scott, Liv Tyler, Johnathon Schaech, Steve Zahn, Ethan Embry, Tom Hanks, Charlize Theron

Tämä elokuva oli miellyttävän iloinen ja ihastuttava. Elokuva kertoo 60-luvulla syntyneestä yhden hitin ihmeestä, joka kutsuu itseään Onedersiksi. Bändin rumpali on sympaattinen Guy (Scott), jonka sielu elää musiikista. Bändi osallistuu That Thing You Do! -kipaleellaan kilpailuun, ja sen voitto herättää huomiota, ja lopulta bändi löytää tiensä Play Tone Recordsin syleilyyn, jolloin bändin nimikin vaihtuu The Wondersiksi. Elokuvan aikana ei mitään erityistä tapahdu, hahmot ovat jotenkin sympaattisen hassuja ja vähän yksiulotteisiakin, mutta näyttelijät ovat aika ihastuttavia ja toimivia omalla kepeällä tavallaan. Hittibiisi on jopa ärsyttävänkin iskevä, ja jotkut kohtaukset laulun sävyttämänä ihanan iloisia. Elokuvan juoni ja idea on sinänsä niin yksinkertainen, ettei siitä paljon ole sanottavaa, mutta elokuvassa on kivaa kepeää 60-luvun musiikkia ja hyvä, iloinen tunnelma. Hauska yksityiskohta on Tinaa esittävä Theron pikkuisen blondina Guyn tyttöystävänä. Suosittelen tsekkaamaan, jos haluaa iloisen mielen.

Jos ei halua katsoa elokuvaa, kannattaa tsekata hittibiisi

[Negativ]

[size=8] Peeping Tom



**[/size]

(Suom. Pelon kasvot)
(1960)



Pääosissa: Karlheinz Böhm, Moira Shearer, Anna Massey, Maxine Audley
Ohjaaja: Michael Powell
Käsikirjoittaja: Leo Marks



” It's no good. The lights fade too soon.”



Mark Lewis (Böhm) työskentelee filmistudiolla kuvaajana ja haaveilee itse vielä pääsevänsä ohjaajaksi. Hän kulkee aina kamera kädessä tallentaen jokaisen hetken ja jokaisen tunteen filmille. Mies on yksinäinen, kunnes alakerrassa asuva Helen (Massey) alkaa tehdä tuttavuutta. Heleniä kiinnostaa kovasti tämä sisäänpäin kääntynyt nuori mies jolla on suuri kokoelma elokuvia, elokuvia joita Markin isä on kuvannut.
Markin lapsuudesta paljastuu tiettyjä asioita joilla selitetään katsojille Markin sairautta sekä motiiveja, nimittäin jo alussa näytetään, että Mark on murhannut erään naisen.
Oman isän tieteelliset tutkimukset tekivät Markista koekaniinin jota hän kesti koko lapsuutensa ajan, ilman hetkenkään rauhaa. Nyt hän voi ilmaista tunteitaan ainoastaan kuvaamilla videoillaan, siitä kehittyy sairaalloinen pakkomielle, tirkistely. Mikä tekee tirkistelijästä tirkistelijän?
     Elokuva oli Hitchcockin Psykon tapaan aikaansa edellä ja se herätti suurta järkytystä. Ymmärrän kyllä miksi elokuvaa arvostetaan ja miksi se löytyy monesti klassikkolistalta. Juoni on mielenkiintoinen ja kekseliäs, mutta 1960-luvun toteutus vähän tökkii. En tuntenut pelkoa, lähinnä vain ällötystä, se mitä Lewis puuhasi oli totta kai vastenmielistä. Näyttelijät olivat hyviä ja erityisesti nimiosaa esittänyt Karlheinz Böhm oli uskottava hiljaisena miehenä joka pystyikin kameransa takana mitä kamalimpiin tekoihin. En vain saanut tunnelmasta otetta, mun silmissä vain vähän aikansa elänyt elokuva.





Olisi pitänyt laskea huvin vuoksi kuinka monta kertaa elokuvan aikana sanottiin ”Thank you.”

[Negativ]

[size=8] Stop! Or My Mum Will Shoot



*½[/size]

 (1992)



Pääosissa: Sylvester Stallone, Estelle Getty, JoBeth Williams, John Wesley, Roger Rees
Ohjaaja: Roger Spottiswoode
Käsikirjoittajat: Blake Snyder, William Osborne  & William Davies



”Go ahead! Make your bed.”


Joe Bomowski (Stallone) on onnistunut välttämään äitinsä Tutin (Getty) vierailut mutta kuinka ollakaan eräänä päivänä muori pamahtaa pienen koiransa kanssa paikalle ilmoittamatta. Joella riittää menoa ja vilskettä poliisin työssä, tungetteleva äiti tahtoisi auttaa poikaansa saamaan ylennyksen ja ennen kaikkea välit entisen tyttöystävän (joka samalla on myös pomo) Gwenin (Williams) kanssa pitäisi saada kuntoon.
Tutti häärää keittiössä ja tekee valtavan kokoisia aamiaisia, hän ei osaa olla siivoamatta ja menee jopa vimmassaan niin pitkälle, että alkaa putsata Joen asetta. Ase menee toimintakyvyttömäksi, totta kai pojalle pitää hankkia uusia. Tietämättään Tutti ostaa aseen pimeältä kauppiaalta ja joutuu siinä samalla murhan silmännäkijäksi. Poliisiasemalla notkuva äiti osaa olla rasittava, ennen kaikkea hän osaa esittää sellaista tarpeen tullen vieden Joen kollegoilta hermot hetkessä.
Elokuva oli urpo, kuten nimestä saattoi päätellä. Estelle Getty esitti kovaa mummelia jo Tyttökullat sarjassa joten samanmoinen meno jatkuu melkein tässäkin (aseiden ja toiminnan maustamana tietysti). Mummeli tunkee nokkansa poikansa tutkimuksiin joutuen viihdyttäviin tilanteisiin, jotka oikeasti olivat vähemmän viihdyttäviä tilanteita. Juoni oli kevyttä höttöä, puolitoista tuntia vierähti nopeasti. Elokuva tarjoili parit naurahdukset, mutta mielestäni tällä olisi voinut olla aineksia herkullisempaankin reseptiin, nyt se vain oli tusinatavaraa kera ison lihaskimpun ja vanhan leidin.

[capri]

Die Hard - Vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard) 1988

*****

Ohjaaja: John McTiernan
Pääosissa: Alan Rickman, Alexander Godunov, Bonnie Bedelia, Bruce Willis, De'voreaux White, Paul Gleason, Reginald VelJohnson, William Atherton

Ehdoton toimintaelokuvien klassikko - kaikkien kliseiden kuningas! Los Angeles 1988. 40 kerroksinen Nakatomi Building. Jouluaatto. Saksalaisrötöstelijät iskevät, ottavat ihmisiä panttivangeiksi ja poliisia ei näy mailla eikä halmeilla. Onneksi John McClaine (Willis) on valppaana. Tämä elokuva on juoneltaan nokkela toimintaelokuvien suunnannäyttäjä ja ehdottomasti yksi must see -leffoista, vaikka juoni sinänsä on monesti jälkeenpäin matkittu, ja siksi voi tuntua yksinkertaiselta. John on sisukas poliisi New Yorkista, joka käy elokuvassa yhden miehen sotaa terroristeja vastaan. Tässä on koko elokuvan suola ja nautinto - selviytyykö John, mitä hän oikein seuraavaksi keksii. Tämä elokuva on näin jälkeenpäin katsottuna suuri kasa kliseitä, koska kaikki nykyiset toimintaelokuvien kliseet ovat mitä suurimmissa määrin peräisin juuri tästä elokuvasta. Silti se loistaa edelleen toimintaelokuvien parhaimmistossa! Loppukohtaus juurikin parasta tällä saralla - ei voinut muuta kuin nauraa. Ehdottomasti kuitenkin vielä yli 20 vuotta myöhemminkin loistavaa viihdettä. Willis loistaa tässä leffassa - ja tämän leffan ansiosta hän nousikin maailman maineeseen. Muut näyttelijät ovat myös hyviä, erityisesti Alan Rickman pääpahis Hansina on tosi ilmeikäs. Elokuvassa on loistavia onelinereita, huumoria, äijäenergiaa ja toimintaa sekä jännitystä. Tapahtumat voivat tuntua tutuilta - mutta se ei ole elokuvan syy - tätä leffaa on vain matkittu jälkeenpäin niin paljon. Tämä elokuva ansaitsee ehdottomasti kaikki viisi tähteään. Elokuva kestää useita katselukertoja. Itsekin olen sen nähnyt varmasti yli viisi kertaa.

Yippie-Ki-Yay Motherfucker!