[size=8]
Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb

*** [/size]
(1964)
(Suom. Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia)
Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, James Earl Jones, Slim Pickens, Keenan Wynn
Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoittajat: Stanley Kubrick, Terry Southern, Peter George (book "Red Alert" & screenplay)
”You're gonna have to answer to the Coca-Cola company.”Stanley Kubrickin poliittisessa satiirissa, tarkemmin sanottuna kylmän sodan satiirissa leikitellään ajatuksella, että jos maailma olisi tuhoutumassa puolen tunnin kuluttua, mitä sitä pystyisi tekemään estääkseen sen vai jaksaisiko edes yrittää mitään.
Kenraali Jack Ripper (Hayden) kauniisti sanottuna hieman pimahti ja päätti, että maailma on täynnä idioottimaisia valtioita, niinpä hän päätti yksinkertaisesti lähettää ydinvoima-aseet matkalle Neuvostoliittoon. Ripperin teorian mukaan mm. juomaveden flooraaminen on neuvostoliittolaisten puuhia eikä siitä seuraa mitään hyvää. Lisäksi Ripperin panttivangiksi päätyy Peter Sellersin esittämä kapteeni Lionel Mandrake.
Kun vielä käy ilmi, että Neuvostoliitolla on ”Tuomiopäivän ase”, joka tuhoaa koko maailman jos sinne yritetään hyökätä ydinasein on presidentti Muffleyllä (Sellers) täysi työ saada Ripperin sekoilut korjattua. Pentagonissa käydäänkin kiihkeitä keskusteluja ja sopivin väliajoin muistutetaan, että neuvotteluhuoneessa ei käydä sotaa! Mukaan soppaan heitetään vielä hajamielinen tohtori Strangelove (joka on myös Sellersin esittämä) jolla tuntuu olevan jonkinlainen yhteys natseihin, sillä hänen mekaaninen kätensä yrittää nousta natsitervehdykseen.
Ilmavoimien radiot ovat toimintakyvyttömiä ja Pentagonin tehtävänä on keksiä koodi jonka avulla operaatio saadaan peruutettua.
Elokuva on täynnä mustaa huumoria ja klassikon ainekset ovat heti havaittavissa. Kuitenkin jollain tasolla elokuva meni mun ymmärryksen yli. Parhaimmillaan dialogi oli nokkelaa ja täysin absurdia. Esimerkiksi Presidentti Muffleyn puhelinkeskustelu Neuvostoliiton johtajan kanssa oli kaikessa älyttömyydessään nerokkaan hauska, mutta sitten seuraavaa juttua en välttämättä tajunnutkaan. Peter Sellers on ilmiömäisen loistava kaikissa kolmessa roolissaan eivätkä muutkaan näyttelijät jää varjoon. Näyttelijöiden liiotellut ilmeet ja oikeat ajoitukset tekevät elokuvasta kuitenkin niin nautittavan kokemuksen, vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. On herkullista pohtia, että mitä jos maailman pelastuminen olisikin vain Coca-Cola automaatista kiinni.